— Taitaisi käydä Iidan, kuten entisen akan.
— Kuinka sille sitten kävi.
Sepän Anna kertoi:
— Oli kerran akka, joka sai periä suuren, suunnattoman määrän kultarahoja. Ensin hän ei tietänyt, mitä niillä olisi tehnyt, mutta silloin joku tuttava neuvoi hänen ostamaan oikein kauniin rakennuksen, jonka ainoana maana olisi vain puutarha. Mitä semmoinen rahakas ihminen sen enemmällä maalla olisi tehnytkään, kuin mitä kelliäkseen tarvitsi. Akka teki neuvon jälkeen ja osti kauniin rakennuksen. Mutta rakennuksella ei ollutkaan puutarhaa. Ei se mitään, ajatteli akka, pianhan minä tässä joutessani puutarhan laitan. Ja kun hän oli tottunut työ-ihminen, ei hänen tullut mieleensäkään toisilla sitä teettää. Päivät pitkät hän ahkerasti kuokki, istutti ja mullitti. Hän laittoi kauniita kukka-penkkejä, puita ja ruusupensaita. Hän oli niin onnellinen rikkauksistaan, että toivoi saavansa elää ijankaikkisesti. Vihdoin oli puutarha kunnossa ja akka rupesi nauttimaan laiskan päiviä. Hän rupesi kahvipannun ääressä istumaan puutarhan penkillä. Mutta miltä se ahkeralle maistui. Jo toisena päivänä hän suuttui ja väsyi kukkien katselemiseen.
— Miten hänelle sitten kävi?
— Se myi pois koko paikan ja osti toisen, jossa jälleen alkoi ahertaa. Se ei tuntenut onnea missään muussa, kuin työssä.
— Eihän muuta onnea olekaan, myönsi Eliina, vaikka enhän muuta onnea ole koettanutkaan. Arvelen vain siitä, ettei mitään valmista ihmisen suuhun lennä, vaan kaikki on kovan vaivan takaa sinne raastettava. Jos Jumala olisi tietänyt ihmisen tulevan onnelliseksi ilman toimeentulonsa eteen ahertamatta, niin varmasti olisi hän sen onnelliseksi tehnyt.
— Miksi ei Jumala luonutkin ihmiselle kaikkea valmiiksi. Se olisi käynyt samalla vaivalla, kun sille kerran kaikki on mahdollista, ajatteli Liisa.
— Tai olisi jättänyt koko ihmisen tekemätä, se olisi ollut kaikkein parasta.
— Älä sinä, Eliina, enää jatka ihmisten tekoa, pisti Liisa.