— Kuoli se, vastasi Leena ja purskahti itkuun.
Erkki säpsähti ja meni kiukaalle.
— Kuollut se on, hänkin todisti.
— Niin se kuoli käsiini, kuin torakka, jatkoi Leena. Ei se monta sanaa ennättänyt sanoa. Katsoi vain niin ihanasti minuun. Väsynyt se oli, polonen, ja rasittunut. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, miten sitten hänen asiansa lienevät eläessään olleetkin. Tuokaa se alas sieltä.
Erkki ja Mari toivat ruumiin alas kiukaalta, Erkki pani vettä kuumiamaan ja Leena haki paraan paitansa ruumista varten.
— Mitenkähän se on siellä maailmalla elänyt, puheli Heta alkaen pestä ruumista. — Ei kait Leena tiedä, olisiko se ollut oikeissa naimisissa, vai — —
— Missä naimisissa se on ollut, vastasi Leena. Ei kai kukaan naitua vaimoa tuossa tilassa, tuollaisiin hepaleisiin puettuna laske syksyräntään kulkemaan. Eihän Jumalakaan sellaista anteeksi antaisi. Yksin kai se on lapsen tehnyt ja jäänyt sitten heittiömeksi. Voi, miten maailma sentään on paha ja kamala. Kunnon tyttö oli Aliina ja kunnon äidin lapsi. Maailmaa minä tästä syytän.
— Muistiko Leena kysyä sen sielun tilaa?
— En.
— Voi, hyvä Jumala, sentään, kun laskeekin syntisen sielun käsistään aivan kuin tahallansa kadotukseen.