— Enhän minä hädissäni ennättänyt sitä ajatella, puolusteli Leena. — Ja kukapa sen tietää, jos kuinkakin oli valmistunut. Ei kai se lystiä tai syntiä mahtanut miettiä, kun puoli-alastomana tällaisessa myrskyssä lasta kantaen tänne tuli.
— Mitä siitä, jos ajatteli tai ei. Mutta entä jos oli syntitaakka niin suuri, ettei voinut nähdä armon ovea sen ylitse. Olisi pitänyt siitä ottaa selvä. Aliinan äidin, Eliisapetti-vainajan sielun autuutta minä myöskin jäin epäilemään.
— Älä nyt! Sisareni oli kovin uskovainen ja vielä viimeisillä hetkillään kuulin hänen kuiskaavan: ilman Jeesust' joudun hukkaan, ilman armoo Jumalan. Minä tohdin antaa vaikka pääni siitä, että Eliisapetti on taivaassa.
— En minä sitä oikein usko, intti Heta, vaikka en minä tuomita tahdo, tuomitkoon Jumala, jos haluaa. Mutta sen vaan sanon sanoakseni, että kuoleman virren veisuuta se ei sietänyt.
— Kai, kun toistakymmentä akkaa kuolevaisen korvan juurella yhteen ääneen vinkuu, niin — — —
— Sanotko sinä kuolemanvirren veisuuta vinkumiseksi, Leena.
— En niin, mutta eihän Eliisapetti teitä veisaamasta kieltänyt.
— Ei se juuri kieltänyt, mutta vähää ennen hengen lähtöä se kieltävästi rypisti ohimoitaan ja huitasi kädellään vaikenemaan.
— Se tahtoi kuolla rauhassa, sanoi Leena.
— Olkoon miten oli, mutta kyllä minä jäin Eliisapetin sielun autuutta epäilemään.