Illalla maata mennessään alkoi tohtorinna puhua miehelleen päivällisestä tapauksesta.
— Minusta tuntuu, sanoi hän, kuin olisin syypää tuon tyttöparan kohtaloon. Miksi pitikin minun tuoda hänet Helsinkiin.
— Ellet sinä olisi tuonut häntä, olisi hän tullut yksin, sanoi tohtori. — Hän on yksi niitä, jotka ovat ikäänkuin määrätyt kulkemaan paheiden häpeällistä rataa.
— Mutta jos hänelläkin olisi ollut hyvä kasvatus, niin ehkäpä olisi hänkin nyt hyveiden rataa kulkemassa, tai jos ei juuri sitäkään, olisi hän ehkä säilynyt julkisilta paheilta.
— Niin, se olisi ehkä niin, mutta mitä me voimme sille, että elämä nyt kerta kaikkiaan on sellaista, kuin se on. Minä muistan tapauksen nuoruuteni ajoilta. Kun ensi vuottani lueskelin yliopistossa, asuin Merikadun varrella ja akkunastani oli laaja näkö-ala merelle. Lukujeni lomassa en muuta tehnyt, kuin katselin ulos etäisyyteen. Talviöinä oli tähtitaivas masentavan suuri ja aamuin, kun aurinko nousi, kimalteli jää. Siellä syntyi herkkään ja suruista vapaaseen mieleeni unelmia. Olisin tahtonut, että koko maailma olisi tullut tuntemaan sen majesteetin, joka kaiken on luonut. Ja kun kaupungilla katselin sotilasparaadia ja kuulin kunnialaukauksia tykeillä ammuttavan, niin ihmettelin, miten ihmiset saattoivat noin tökeröllä tavalla kunnioittaa suuruuksiansa! Minusta tuntui, kuin olisin vain minä yksin käsittänyt ihmisten turhamaisuuden. Niihin aikoihin nauroin sille, että edistys ja tietokin ja valistus suljetaan kaavoihin ja muotoihin ja että kaiken sivistyksen alla ja takana oli vain halpoja epäjumalia. Tietojen mahdollisuus tuntui niin äärettömän suurelta — — — No niin! Akkunani alla oli kallio ja siinä työn puutetta kärsivät miehet tekivät hätä-aputöitä, hakkasivat sepelikiviä. Niitä oli paljon kaiken talvea, mutta huomiotani vetivät erityisesti puoleensa pari vanhaa ukkoa, näöltään noin seitsemänkymmenistä. Eräänä pyrypäivänä, kun tuuli kiidätti lumipilviä pitkin meren jäätä ja taivaan rannalla näkyi jäätä murtavien laineiden kuohuja, istuin jälleen ja ihailin. Silloin näin, miten toinen vanhuksista pisti sanomalehteä niskaansa estääkseen pyryn tunkeutumasta takin alle — — —. Tuli mieleeni, että jos nyt avaruuksien ja luonnonvoimien Herra vaatisi tilille minut, hänen suuruutensa tuntijan ja käsittäjän, niin mitä sanoisin? Jos hän kysyisi: missä on veljesi, niin kehtaisinkohan vastata: se hakkaa sepelikiviä akkunani alla. — — Niin, vaimoni! Mitä me voimme tehdä? Emme mitään!
— Mutta ajattele, jos todellakin niin olisi, että Herra joskus ilmottaisi meille, että veljemme veren ääni huutaa hänen luoksensa!
— Siihen, hyvä ystävä, ei ole muuta vastausta, kuin olenko minä veljeni vartija.
— Mutta jos me olemme syypäät Leenin turmioon?
— Tjaa! Kukapa sitä tässä maailmassa tietää? Helsinki on täynnä kevytmielisiä ihmisiä, missähän syy sitten lieneekin. Sanotaan syyn olevan yhteiskunnallisissa oloissa. Kai se niin lienee, mutta on siinä ihmisen eläimellisyydelläkin osansa. Koira ei kärsi vertaistaan, mutta uhrautuu kyllä ihmisen hyväksi. Ihminenkin mieluisammin hellii koiraa, kuin toista ihmistä. Jos meren ranta olisi yhtä täynnä kodittomia koiria, itkisi moni helläsydäminen nainen itsensä kuoliaaksi ja koko kaupunki olisi touhussa asian auttamiseksi.
— Voi, voi. Älä puhukaan enää, se on kauheaa!