— On, on! Minä olen väsynyt kaikkeen armeliaisuuteen. Tahtoisin mieluisammin potkasta, kuin auttaa. Mikä auttaja minä olen? Auttakoot itse itseään.
* * * * *
Kun Leeni oli pujahtanut ulos tohtorin avaamasta ovesta, meni hän asuntoonsa ja tehden itsensä kipeäksi pani maata ja oli nukkuvinaan. Siinä hän sitten mietti.
Hän mietti kostoa tohtorille, tohtorinnalle ja ennen kaikkea piialle, johon hän tiesi parhaiten pääsevänsä käsiksi. Hurjia, mielettömiä oli koston suunnitelmat, mutta ne lauhduttivat vihaa, joka poltti hänen sydäntään. Kun hän vihdoin todenteolla nukkui, oli uni jo tyyntä ja rauhallista. —
Aamulla oli hänen mielensä sairas. Hän tunsi väsymystä elämään, kaikkeen.
Hänen oli kalvava ikävä Aartolahdelle. Hän ikävöi paikkoja ja paikkakuntalaisia, enemmän kuin vaaria. Vaaria oli Leeni ikävöinyt hiljaa päivästä päivään, mutta nyt oli kaipaus rajua, rintaa repivää — —. Pajulampi, pieni, vihertävä metsäjärvi välkkyi puiden välistä. Se näkyi navetan katolle ja pihapihlajan oksalle. Niityn vieritse, läpi viidakon, poikki metsien ja marja-ahojen kulki polku Anni-tädin mökille. — Anni-tätiä Leeni ei yhtään ikävöinyt. — Niskalan riihen takana oli suuri kivi, jossa joskus toisten lasten kanssa oli oltu talosilla ja riihen nurkkaa pitkin oli helppo päästä katolle, jossa leikittiin taivasta, — riihen sisällä oli kadotus. Kerran oli muuan tyttö pudonnut ja taittanut jalkansa ja sen jälkeen olivat aikuiset kieltäneet taivaisilla olon ja olipa Niskalan isäntä uhannut panna katolle julmat ketunraudat. —
Aartolahdella olivat kaikki ihmiset hyviä ja hyvää tarkoittaen ne toruivatkin, jos toruivat. Eivät tuntuneet lyönnitkään pahoilta.
Täällä ihmiset hymyten toruivat. Eivät lyöneet, eivätkä hosuneet, mutta olivat siltä niin julmia. —
Niin kulkivat Leenin mietteet hänen viimeisenä vapaa-aamunaan. Hän ei olisi hennonut nousta, hän olisi tahtonut yhä vain miettiä. Siinä oli uutuuden viehätystä. Ensi kerran hän sängyssä maaten ajatteli. Sänkynä oli sohvan kansi, peittona likanen miehen takki, huone oli kylmä ja haiseva, mutta sanomattoman hyvältä tuntui siltä loikominen yläällä oloon verraten. Jos hän olisi rikas, pitäisi hän itsellään pienen, hyvin lämpösen kamarin ja siellä hän aina, aina vain lojuisi. Vaarin hän ottaisi luoksensa ja teettäisi vaarille uudet vaatteet.
— Etkö aijokaan nousta koko päivänä, vai miten, kysyi vaimo.