— Heti, heti, höpisi lapsi ja rapsutteli jaloillaan päreitä, että emäntä luulisi hänen heräävän, ja nukkui jälleen sikeästi.
— Noinko sinä nouset? — Emäntä oli kiivennyt kiukaalle ja ravisti Hetua tukasta.
Kiireellisesti ja vapisten etsi Hetu koloa muurin välistä pannakseen siihen rahansa, joka oli ollut yötä hänen vuoteellaan, mutta häntä värisytti niin oudosti, silmiä huikasi ja rinnan alle pani niin pahasti, ettei hän löytänyt koloa ja raha jäi hänen käteensä.
Itse asiassa se olikin hyvä, sillä nyt saisi hän rauhassa kirkkaan päivän valossa kyllikseen katsella aarrettaan. Sinä aamuna Hetu tavallista kiireemmin ajoi lehmiä karjapihasta ulos metsään päin. Vasta kun oltiin tultu Rajaportin suvitoukopellon luo, hän pysähtyi rahaansa katselemaan.
Voi, miten se oli soma ja kiiltävä auringon paisteessa! Hän laski sen maahan polulle ja oli löytävinään sen siitä. Hän piilotti sen pienen kiven taa. Nyt oli hän sen kadottanut! Mutta hän ei malttanutkaan etsiä sitä, vaan otti sen pian jälleen ylös, sillä hän pelkäsi todellakin hukkaavansa sen.
Hetun huomio oli niin kiintynyt rahaan, että hän kokonaan unohti tehtävänsä. Suvitoukopellon aita oli vanhaa, monesta kohden kulunutta ja lehmät olivat menneet peltoon.
Hän kauhistui. Veri syöksähti pois hänen kasvoiltaan.
Kiireesti alkoi hän ajaa lehmiä ulos toukopellosta. Mutta se ei onnistunut. Lehmät eivät olleet huomaavinaankaan aidan rikkinäisiä paikkoja, juosta lonkottivat vaan Hetun edellä pitkin ja poikin peltoa. Hädissään Hetu niitä piiskasi, torui, kirosi, — kirosi karkeasti, tunsi vaikutuksen itsessään, ei lehmissä. Sillä lehmille oli yhdentekevää kirosi Hetu tai ei, ne juosta lonkottivat yhä ja tallasivat viljaa. Piru, p——le, s—tana, tulvasi Hetun suusta täysin voimin. Vihdoin hän lakkasi turhasta työstään. Pirut, tuhannen tulimmaiset sa-aa-tanat, syökää nyt sitten!
Juoksemisesta ja mielenliikutuksesta voimattomana hän istahti pellon pientareelle ja alkoi miettiä, mitä nyt pitäisi kotona sanoa. Hän keksi: sanoisinko, että susi tuli metsästä ja ajoi lehmiä, — mutta miten hän selittäisi, ettei susi syönyt lehmiä, tai häntä itseään? Oi, jospa tulisi oikein suuri sudenvotkale ja söisi yhden lehmän, tai vaikka kaikki!
Nyt hän varmaankin saa armottomasti selkäänsä monena päivänä, tai ajavat hänet pois talosta. Mihin hän sitten joutuu? Äkkiä kävi maailma Hetulle niin pieneksi, niin sanomattoman pieneksi. Hän pelkäsi, sydäntä ahdisti ja pellolla lehmät yhä tekivät tuhoaan. Ne söivät, söivät ja niiden vatsat paisumistaan paisuivat. Entä jos ne syövät itsensä pilalle? Hetu oli kuullut puhuttavan, että lehmät toukoon päästessään usein syövät itsensä kuoliaiksi. Hänen mielestään niiden vatsat jo olivat luonnottoman suuret, se oli kamalaa! Tuossa tuokiossa ne halkeavat! Mustikin silmät mulkoilivat oudosti ja Sunnikki ähkyi ilkeästi. Taivaan isä! Hetu juoksi sinne ja tänne hädissään. Lähtisikö hän etsimään apua? Hänet tapetaan, kun hän on laskenut lehmät peltoon. Voi onnettomuutta! voi onnettomuutta! Mitä on tehtävä, kun Rajaportin kaikki lehmät kuolevat? Mistä saavat rajaporttilaiset maitoa? Epätoivossaan hän laskeutui aidan viereen polvilleen ja alkoi rukoilla… Hän ei ehtinyt pitemmälle, kuin: rakas Jumala, — kun onnellinen, pelastava ajatus välähti hänen mieleensä: raha! Olihan hänellä raha! Sen antaa hän Rajaportin isännälle lehmien hinnaksi. Kuolkoot nyt sitten, senkin ilkiöt! — — —