* * * * *
Herra Jumala, missä se on! Hetu katseli käsiään, — rahaa ei ollut missään, se oli kadonnut kuin kesäaamun sumu. Hän ei ensin tahtonut uskoa, että se oli totta. Kuinka se olisi voinut kadota, hänen rahansa, hänen kiiltävä hopearahansa, jota hän vast'ikään oli kädessään pitänyt, katsellut, ihaillut? Missä se oli? Hetu katsoi pilviin — ja sitten painui katse maahan. Maa oli köyhä ja eloton, ei se rikkauksia luvannut. Vihdoin hän alkoi lähemmin tarkastella jälkiään laihossa, missä oli juossut, nosteli kalikoita, käänteli kiviä, mutta rahaa ei näkynyt, se oli kadonnut olemattomiin. Jos se jossakin olisi ollut, olisi sen täytynyt näkyä, sillä se oli niin valkonen, ihmeellinen ja kirkas!
Lehmät yhä söivät laihoa, mutta siitä ei Hetu enää välittänyt. Syökööt laihon, tallatkoot ja kuolkoot, se on heille oikein ja se on parahiksi Rajaportin väelle. Hänen elämänsä oli mennyttä ja hänelle oli yhdentekevää, mitä ympärillä tapahtui.
Hetu ei enää välittänyt mistään, koko maailma sai hänen puolestaan tallaantua, kaikki lehmät ja kaikki ihmiset kuolta ja hän itsekin tahtoi kuolta, juosta kauas maailman loppuun asti ja pudota jyrkänteeltä alas syvyyteen.
Hän alkoi kulkea metsää pitkin. Hän kulki, kulki, joutui yhä syvemmälle tuntemattomiin seutuihin, suureen hongikkoon, aholle, niitylle… eikä hän lainkaan pelännyt. Hänelle oli samantekevää, mikä hänet peri, kunhan vain eteenpäin pääsi.
Vihdoin aukeni hänen eteensä leveä tie, oikea valtamaantie sanomalankoineen ja tolppineen, tuttu sileä tie, joka oli aivan samallainen kuin se, mikä Rajaportin sivutse kulki. Hän pysähtyi hetkeksi ja mietti, miten tekisi: menisikö ylitse sen jälleen metsään, vai alkaisiko kulkea sitä pitkin. Metsä näytti synkältä ja nielevältä, tie oli tuttua ja kutsuvaa. Minne päin hän kulkisi? Yhtäänne oli ahoa, toisaanne kuusikkoa ja hän lähti kulkemaan kuusikkoa kohden.
Tyttönen tunsi itsensä vapaaksi ja milt'ei onnelliseksi. Mietteet ja kuvitteet alkoivat kulkea hänen mielessään. Mitähän Rajaportin väet sanovat, kun lehmiä illalla ei kotiin kuulu? Ne käyvät etsimään, — lehmiä, ei Hetua, mitä ne Hetusta välittävät, kiittävät kun ovat päässeet, — mutta lehmiä ei löydy mistään. Väki etsii, etsii, huutavat: hoi Rusina, hoi Mustikki, Sunnikki hoi! Ei kuulu Rusinan kellonkalketta. Ne kuuntelevat, itkevät, juoksevat ympäri metsää, mutta mitään ei löydy. Vasta toisena päivänä isäntä keksii, että laiho on tallattu, se aavistaa, — Hetun sydän sykki rajusti, — se aavistaa! ja siellä pellon pientareilla ja ojissa makaavat lehmät kuolleina. Isäntä pui nyrkkiä, lyö jalkaansa, repii tukkaansa ja kiroaa. Emäntä itkee ja valittaa ja Helmi ei saa maitoa. Ähä, eipä saa Helmi maitoa, ähä! Kuka käski kiusotella rieskavoileivällä ja lämpösellä maidolla! Ähä, kutti, parahiksi, — ja minä en saa selkääni!
II.
Minä en saa selkääni, minä en saa selkääni, — jalat kulkivat tahdissa sen ajatuksen kanssa.
Pois minä lähden, jos minä olen seuran pahentaja, jos minä olen tämän kylän akkojen rangin alentaja,