* * * * *
Lapset aikansa ihailtuaan koreita papereitaan liisteröivät ne vihdoin tallin seinään, missä heidän leikkipaikkansa oli. Mutta pikku-Iida, joka usein tahtoi katsella omiaan, teki ruisjauhoista pöperöä ja kiinnitti omansa pirtin seinään.
Aika kului tavalliseen tapaansa hiljaa ja rauhallisesti. Kauniit paperit unohtuivat seinille mustumaan ja olisivat siihen jääneetkin, ellei niiden määrä olisi ollut jälleen joutua maailmalle.
Aatamin vaimo nimittäin sairastui ja halusi puhutella pappia mahdollisesti sattuvan kuolemantapauksen varalta. Pappi oli siitä saakka, kun Aatami kävi tekemässä ilmotusta rahalöydöstään, pitänyt Aatamia rehti miehenä ja sen vuoksi hän mielellään lähti sairaan luo. Lohdutettuaan sairasta jumalansanalla ja virvotettuaan häntä sakramenteilla, istahti pastori penkille ja alkoi katsella ulos akkunasta. Hänen silmänsä sattuivat silloin paperiin, joka akkunan luo seinään oli kiinnitetty. Hän katsoi lähemmin koreata paperia… silmäili vielä tarkemmin… sitte aivan likeltä.
— Mikä paperi se tuo on, kysyi hän välinpitämättömästi.
— Aatamihan se niitä tässä viime kesänä osti lapsille viidenkolmatta pennin edestä, vastasi vaimo.
— Kuka niitä möi? kysyi pappi Aatamilta.
Aatami naurahti häpeissään ja sanoi:
— Pois se, että minä yhden asian takia kahdesti valehtelisin. Se nyt on sillä tavalla, että nuo kuvat olivat samassa laukussa, jossa ne kaksikymmentä kolme markkaakin, jotka löysin ja jotka minä sain itse pitää, kun omistajaa ei ilmaantunut. Annoin nuo kuvat lapsilleni tuomisiksi.
— Onko näitä enemmän kuin tämä yksi, kysyi pappi varoen, aivankuin olisi pelännyt niiden hukkuvan äkillisestä puheesta.