— Annahan olla, kyllähän kerron, kun lähemmäksi pääsen.
Sitte vaimo kertoi:
— Kyllähän siellä kuuluutettiin, vaan ei sinun löytöäsi. Joku on kadottanut laukun, jossa oli kymmenentuhatta puhdasta rahaa ja rehelliselle löytäjälle luvataan kahdensadan markan palkinto, jos ilmottaa löytönsä pitäjän nimismiehelle.
— Saakeli, virkkoi Aatami korvallistaan raapien. Se teki onnen retken, joka sen löysi. Hitto vie, olisinpa minä sattunut löytämään!
— Kunpa olisi rehellinen ihminen sattunut löytämään, tuumi vaimo.
— Niinpä niin, mutta jos roisto löysi, niin omanaan piti ja rikkaaksi jäi, vaikk'eihän se heti uskalla ruveta niitä käyttämään… Jos oli viisas niin matkusti toiseen valtakuntaan ja elää siellä herrana rahoillaan.
— Hirveää luulisi sentään olevan sellaisia rahoja pitää, joita ei ole itse ansainnut, arveli vaimo.
— Heh, niin se on, myönsi Aatami, eikä sitä moni poika kykene tekemäänkään; mutta maailmassa on ihmistä monenlaista ja jos huonoin laji kohdalle osui, niin kyllä meni rahat sen siloisen tien.
Pitkäksi aikaa kesti puolisoille keskustelua suuren rahasumman katoamisesta ja monena sunnuntaina kulki vaimo kirkolla kuulemassa, tulisiko ilmotusta Aatamin löytämistä rahoista. Vihdoin, kun kadottaja ei ilmottanut, lähti Aatami itse tekemään kuulutusta kahden kymmenen kolmen markan löydöstä. Pappi kiitti Aatamin rehellisyyttä ja jutteli samalla sen suuren summan katoamisesta. Se oli mennyt kaiken maailmantietä, löytäjää ei ollut ilmaantunut.
— Olipa se rohkea mies, joka uskalsi omanaan pitää sellaisen summan, ihmetteli Aatami.