Hetken kuluttua vaimo tuli takaisin huoneeseen ja alkoi laitella tulta takkaan.
— Joko sinä heräsit, hän virkkoi. — Etkö ole väsynyt? Olisit nukkunut vielä hetken.
Hän ei puhunut mitään siitä, mitä mies oli käskenyt antaa ja Hetua epäilytti, tokko se antaisikaan.
— Nyt minä lähden! Hyvästi!
— Odota, sanoi vaimo, minä annan sinulle ruokaa, ennenkuin lähdet ja keitän päälle kuumaa kahvia.
— Minullekin, minullekin, — ja minulle! Äiti kulta, minullekin kahvia, alkoi kuulua lattialta ja kaikki lapset olivat siinä tuokiossa yläällä ja kiekkuivat äidin ympärillä.
— Kylläpä herättiin, kun oli kahvista puhe, nauroi äiti.
Kun Hetu oli syönyt ja juonut, lähti vaimo saattamaan häntä maantielle. Hetu aprikoitsi, mitä se mies oli käskenyt antaa, jota vaimo ei antanut. Maantiellä vaimo vihdoin antoi: se oli aivan samallainen hopearaha, kuin se, minkä Hetu oli kadottanut.
— Onko tämä aivan minun omani, kysyi lapsi ilosta menehtyen.
— On, vastasi vaimo. — Jumala olkoon kanssasi ja suojelkoon sinua kaikilta vaaroilta ja vastuksilta, ja johtakoon askeleesi armeliasten ihmisten luo.