Aamulla hän heräsi siihen, että mies sanoi vaimolleen:
— Anna sen raukan nukkua rauhassa, kauanko se tästä kirkolle kulkee.
— Nukkukoon, vastasi vaimo hiljaa.
Hetu piti silmiään kiini ja oli nukkuvinaan, vaikka uni jo oli kaukana hänestä. Milloinkaan ennen ei hän ollut tuntenut itseään niin virkeäksi kuin tänä aamuna, huolimatta siitä, että aurinko paistoi akkunasta huoneeseen tuolla kylmällä tavallaan, joka ennen oli tehnyt ylösnousemisen vastenmieliseksi.
— Anna tämä sille raukalle, kun se lähtee, sanoi jälleen mies kuiskaten.
Hetu olisi mielellään heti herännyt nähdäkseen mitä se oli, jota mies käski hänelle antaa, mutta hän ei kehdannut näyttää uteliaisuuttaan, vaan oli yhä nukkuvinaan.
— Mitä sinä näin paljon, kun itselläkin on puute, kuuli hän vaimon sanovan.
— Eriika, — miehen ääni tuntui vakavalta ja hiukan vihaselta, — jos minun lapseni joskus mieron teitä kulkevat, niin toivoisin heille osotettavan armeliaisuutta… Miten voisin toivoa omilleni sitä, jota en itse toisille osottaisi?
— Anna anteeksi, virkkoi vaimo.
Mies lähti ulos, vaimo seurasi häntä ja samassa Hetukin jo oli ylhäällä.