— Ja minullekin! — Ja minulle!
— Oletteko siinä mankumatta, torui äiti.
— Kun vieras tyttökin sai niin suuren palan! Miksi äiti vieraalle antoi enemmän kuin meille, napisivat lapset.
— Hyi teitä, että turvatonta kadehditte, ärjäsi isä ja muuttui aivan valkoseksi kasvoiltaan.
— Jumala voi rangaista teitä ja tehdä teidätkin turvattomiksi, säesti äiti.
Lapset olivat hiljaa. Katein silmin he katsoivat, miten leipäkannikka
Hetun käsissä nopeasti pieneni.
— Mihin sinä, kultaseni, oikein aiot mennä, vaimo Hetulta kysyi.
— En tiedä.
Vaimo huokasi. Hän istuutui akkunan ääreen, otti pienimmän lapsensa syliinsä ja kääntyi katselemaan ulos metsään.
Illallinen oli syöty. Vaimo toi olkia huoneeseen, hajotti ne permannolle, levitti raidin niiden päälle ja käski lapset nukkumaan. Pian oli Hetukin sikeässä unessa.