Vihdoin alkoi kyläkunta näkyä. Se oli kaukana vielä, mutta yksinäinen talo oli likellä. Hetu kuuli takanaan kovaa mölinää ja askeleita, ja kun hän katsoi, näki hän äskeisen miehen juoksevan luoksensa. Hetu juoksi jälleen, niin että maa vilisi jalkojen alla ja ehti parahiksi taloon, ennenkuin mies hänet saavutti. Tyttönen meni pirttiin ja vaipui tunnottomana permannolle. — — —
— Olipa hyvä, että se ehti tänne, kuuli hän jonkun sanovan.
— Sen olisi voinut käydä pahoin, vastasi toinen.
Hetu yritti nousta istumaan, mutta hänen päätänsä huimasi ja silmiä painosti ja hän nukkui jälleen.
Kun hän heräsi, oli hän täysin levännyt ja raitis. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki ollut pahaa unta.
Ystävällinen vaimo tarjosi Hetulle ruokaa ja kysyi, mitä se mies oli sanonut. Hetu kertoi ja vaimo selitti hänelle, että se raha oli se, joka auttoi ja että Jumala oli sen rahan kautta pelastanut Hetun hengen. Mies oli hullujenhuoneesta karannut ja oli jo tappanut yhden lapsen metsässä. Nyt oli hän jälleen saatu kiinni ja viety hullujenhuoneeseen.
Sitten vaimo kysyi, mistä Hetu oli kotoisin ja kenen hän oli lapsi.
Mutta säikähdyksestä oli pieni vaeltaja unohtanut hiljattain opitun kekseliäisyytensä ja hän vastasi entiseen tapaansa, että hän oli sen Ananiaksen tytär, jonka vaimo karkasi sen pohjalaisen timpermannin kanssa.
— Senkö, huudahti vaimo ihmeissään ja kertoi toisillekin tuvassa olijoille, kenen tyttö Hetu oli.
— Siellähän se on Ananiaksen akka Lahdessa, tiesi eräs ilkeän näköinen mies kertoa. — Siellähän se Lahdessa harjottaa seulakauppaa, hän nauraen lisäsi.