— Äiti, äiti, huudahti Hetu ja hänen sydämensä sykki ilosta ja onnesta.
Äiti säikähti, eikä tullut ollenkaan iloseksi. Mies hämmästyi ensin, rupesi sitten nauramaan ja kysyi:
— Onko neidillä noin suuri tyttö?
Siihen äiti ei mitään vastannut ja mies lähti nauraen pois.
Silloin äiti otti tytön syliinsä ja alkoi itkeä.
— Voi sinua, lapsiparka, mitä varten sinä tulit minun luokseni? Olisit pysynyt siellä oikeiden ihmisten luona. Enhän minä voi sinua kanssani kulettaa. Mene, pieni kultani, takasin!
— En minä tahdo mennä, äiti, minä tahdon olla sinun luonasi. Äiti on niin hyvä, muut ihmiset ovat olleet niin pahoja, puhui lapsi. — Minä en koskaan enää eroa äidistä, en koskaan. Siellä yhdessä kylässä sanoivat äidillä olevan seulakaupan, sanoivat minua liian pieneksi, — enhän minä liian pieni ole, etten minä osaisi seuloja myydä? Enhän olekaan, äiti? Suuri tyttöhän minä olen! Mitä äiti itkee? Eikö äidillä olekaan kauppaa? Minä kerjään äidille ruokaa ja olen niin kiltti, enkä syö paljon, vaan annan äidille osani. Minun on ollut niin ikävä äitiä, niin kovasti ikävä, mutta nyt ei minun ole koskaan enää ikävä, — älä itke, äiti! Onko äidin ollut ikävä, kun äiti itkee?
Hetu oli onnellinen.
Hän oli onnellinen saadessaan jäädä äidin luo, olla joka päivä hänen kanssaan, nähdä häntä, kuulla hänen ääntänsä.
Ei hän ollenkaan vihotellut, vaikka äiti joskus, kun vieraita tuli, telkesi hänet konttoriin. Tiesihän Hetu, että vieraiden mentyä äiti ottaa hänet pois konttorista ja on sitten niin hyvä. Hän ei voinut käsittää, miksi äiti häntä hyväillessään aina itki, niin että oli kuolta. Oliko äiti kipeä?