Hetua ihan nauratti, niin hauskalta tuntui, kun sai istua rattailla ja ajaa jyryyttää äidin luokse. Hän säästää kaikki eväänsä äidille, mutta sille miehelle, joka äidin vei, hän ei anna mitään. Hetu vihasi sitä miestä, se oli niin ilkeä…
V.
Kun tuskat nousevat yli sen määrätyn rajan, minkä ihminen niitä jaksaa kantaa, silloin loppuu tuskien tunto ja kuoleman kaltainen tyyneys tulee sijalle.
Pieni Hetu ei vielä ollut täyttänyt kymmentä vuotta, kun hän huomatessaan istuvansa kruunun rattailla, jotka veivät häntä kotipuoleen, — siihen paikkaan maailmassa, joka monelle ihmiselle on niin rakas, — jo oli tyhjentänyt pohjaan kärsimysten kalkin. Hän ei tuntenut mitään, ei ajatellut, eikä välittänyt mikä kohtalo häntä perillä uhkaisi Rajaportin lehmien takia. Eikä hän enää ikävöinyt äitiään, ei vihannut sitä miestä, joka äidin oli vienyt. Elämä oli sammunut hänen sielustaan.
Sellaisessa tilassa hän oli, kun kyyditsijä ilmotti, että oltiin tultu perille, Hetun kotipitäjän vallesmannin taloon. Ja kun kyytimies käski Hetun nousta rattailta ja mennä sisään huoneeseen, totteli lapsi vähintäkään pelon merkkiä osottamatta. Herra, jonka eteen hän joutui, oli suuri ja tuimannäkönen ja muulloin olisi Hetu vapissut sellaisen edessä, mutta nyt oli hänelle yhdentekevää, minkä näkönen se oli.
— Kuinka sinä olet Lahteen joutunut? kysyi nimismies käyden aivan punaseksi kasvoiltaan.
Hetu oli vaiti.
— Vastaa, kun minä kysyn!
Tyttönen ei puhunut mitään. Hän milt'ei toivoi, että vallesmanni niin vihastuisi, että löisi häntä. Vaistomaisesti Hetu halusi saada tuntea edes tuskaa.
— Etkö sinä saa sanaa suustasi! ärjäsi nimismies tuimasti.