— Mitä, mitkä…?
— Ne Rajaportin lehmät.
Rouva alkoi puhua vallesmannin kanssa ruotsia, tämä naurahti ja muuttui ystävällisemmäksi.
— Luulitko sinä, että ne lehmät kuolivat siihen pieneen kauramaan pahaseen?
— Luulin. Eivätkö ne kuolleetkaan?
— Eivät. Ja nyt sinä olet turhan takia tehnyt kunnalle sellaisen vahingon, että sen täytyy maksaa sinun kyytisi Lahdesta tänne, — torui nimismies, mutta hänen äänensä ei ollut enää vihanen.
Kuulustelun jälkeen Hetua kestittiin, kuin olisi hän ollut hyväkin vieras. Hetu muuttui vähitellen avomieliseksi ja kertoeli matkastaan ja seikkailuistaan. Mutta kun nimismies sanoi lähettävänsä hänet takasin Rajaporttiin, alkoi Hetu itkeä, eikä sanonut enää koskaan menevänsä sinne, ei suurin surmin. Jos hänet sinne viedään, niin karkaa hän heti jälleen ja kulkee kauas, niin kauas, että maailma loppuu ja hän putoaa jyrkänteeltä alas tuliseen järveen. Kysymykseen, miksi ei hän tahtonut mennä Rajaporttiin, ei Hetu muuta vastannut, kuin ettei hän tahdo, ei vaikka mikä olisi.
Nimismies keskusteli hetkisen rouvansa kanssa, rouva vei Hetun kamariin ja alkoi siellä kahden kesken tiedustella syytä, minkä tähden Hetu pelkäsi Rajaporttia.
— Ne ovat niin pahoja minulle, uskoi Hetu.
— Lyövätkö ne sinua, tiedusteli rouva osaaottavasti.