Kylässä asui muuan vanhanpuoleinen säätyläisneiti. Se oli harras uskovainen ja hänen huvilansa oli kaikkien kuleskelevien saarnamiesten tyyssija. Vallesmannin mielestä oli tämä neiti itse täydellisyys ihmishaamussa ja hänen luoksensa hän rouvansa mukana lähetti Hetun muutamana kauniina päivänä.
Mitä Hetuun tulee, ei hän lainkaan saanut yhtä ihanaa kuvaa neidistä, kuin mikä vallesmannilla oli. Hetusta tuntui, kuin olisi ilma neidin huoneissa haissut joltakin pilaantuneelta herkkuruoalta ja neidin silmissä hän oli näkevinään jotakin, jota aikaihminen kutsuisi vaivatta syntyneeksi kärsimykseksi. Mutta Hetu oli tehnyt melkosia kokemuksia elämässään, — hän tunsi liian hyvin erotuksen entisen elämänsä ja nykyisen välillä ollakseen tyytymätön pikkuseikkoihin. Hän oli tullut tuntemaan, miten sulosta on nukkua puhtaalla vuoteella puhdas paita yllä ja miten hauskaa on aamulla saada kahvia ja oikeata ruokaa oikealta pöydältä. Sydän sykkien uutuuksien odotuksesta hän tukahdutti ensimäisen vastenmielisyyden tunteen, jonka hänen tuleva kotinsa hänessä synnytti.
Mutta kun neiti oli niin liian lempeä, liian hyvä ja kun se alituiseen hymyili, hymyili… hymyili ihan ilman syytä, — ei Hetu voinut sille mitään, että hänet väkisin valtasi mieliala, joka oli kuin katumusta siitä, ettei ollut mennyt takasin Rajaporttiin.
Nimismiehen rouvan lähdettyä alkoi neiti heti kertoa Jeesuksesta, joka rakastaa kaikkia hyviä lapsia, sellaisia, jotka sitä rukoilevat. Senjälkeen hän kertoi, miten Jumala ihmeellisellä tavalla auttoi köyhää leskeä, jolla oli kahdeksan lasta.
Vanhin lapsista oli nimittäin jumalinen ja kun perheen ainoa lehmä oli kuollut ja kun suuri kurjuus vallitsi mökissä, alkoi se uskovainen lapsi rukoilla Jumalaa. Se rukoili, rukoili niin kauan, että väsyi ja kun se sitten nousi ylös polviltaan, niin sanoi se äidilleen, että älä sure, äiti, kohta tulee apu.
— Ei, lapseni, vastasi epä-uskoinen äiti, ei meille apua tule. Jumala on meidät hylännyt.
— Äiti ei saa noin puhua, sanoi tyttö. — Jumala ei ole hylännyt meitä.
Rukoillaan, rakas äiti, yhdessä!
Äitiä liikutti tytön puhe ja yhdessä he lankesivat polvilleen. Siinä heidän rukoillessaan aukeni ovi ja huoneeseen astui eräs suuren kartanon omistaja, pitäjän rikkain mies. Kun hän näki äidin ja lapsen polvillaan rukoilemassa, vuotivat suuret kyyneleet hänen silmistään ja hän sanoi:
— Jumala varmaankin on johdattanut askeleeni tänne. Oletteko puutteessa?
— Olemme, vastasi vaimo. — Meillä on suuri hätä, kun mökissä ei ole palaakaan leipää ja kun ainoa lehmämme kuoli eilen.