— Jos tuota joskus lie kohlassut… lyö se omaakin lastaan, silloin kun se on kurin tarpeessa. Sen enempää ei vaimonikaan ole sitä hakannut, kuin mitä ristillinen velvollisuus perheen äidiltä vaatii. Minä en ole koskaan ollut oikeuden kanssa missään tekemisissä, niinkuin arvoisa herra vallesmanni sen hyvin tietää, ja jos minä nyt tekemisiin joudun, niin kunnialla siitä selviydyn.
Nimismies tiesi sen ja siksi hän tyynesti virkkoi:
— Velvollisuutensa voi ihminen helposti niin täyttää, ettei laki niistä pääse mitään sanomaan, mutta läheskään kaikki ei ole siinä. En tahdo sanoa, että olette kirveellä lyönyt tuota lasta, — sen hän on itse keksinyt, — mutta minä tiedän varmasti, että te olette syypää siihen, että lapsen on täytynyt moinen vale keksiä. Hän on pieni, turvaton taimi ja sellaista pitää kohdella hellävaroen ja kasvattaa rakkaudessa.
Isännän katse kulki paikasta toiseen ja hän oli vetäytynyt ovensuuhun.
Siinä hän kovensi itsensä:
— Herra vallesmanni on hyvä ja koettaa itse rakkauskasvatustaan tuohon lapseen, minä en sitä kiellä. Mutta minulle ei herra vallesmannin tarvitse sellaista opettaa, ei se teidän virkaanne kuulu. Pitäjässä on kallis pappi. Vast'ikään minä vein sille kymmenykset.
Isäntä poistui hyvästiä sanomatta ja keskustelut Hetun suhteen raukesivat siihen. Tyttönen jäi yhä edelleen lainvalvojan turviin.
VI.
Hetu oli kaunis lapsi, varsinkin herrasväen mielestä. Hänellä oli vaalea tukka, kalpea, hiukan tummahko hipiä ja suuret, totiset silmät, joiden väri oli epämääräinen. Väliin ne silmät olivat vaaleansiniset, väliin vihertävät, illalla, valkean valossa ne näyttivät mustilta.
Nimismiehen oli sääli niin kaunista lasta, josta, jos se saisi rauhassa kehittyä, epäilemättä tulisi ihastuttava ihminen. Toisaalta hän hyvin tunsi Rajaportin kaltaiset maalaisisännät: ei mitään sääliä, ei ainuttakaan hyvää sanaa turvatonta kohtaan.
Sentähden päätti nimismies hankkia Hetulle kodin kokonaan toiselta taholta.