Rukouksien sisällöstä hän ei tosin paljon ymmärtänyt. Saarnaaja vain alinomaan puhui emännästä, jolla se tarkotti neitiä, ja rukoili hänelle Jumalan siunausta, koska hän niin paljon tekee Jumalan valtakunnan hyväksi. Ja neiti puolestaan pyysi taivaan isää muistamaan etenkin näitä veljiä, jotka koko elämänsä ovat isälle uhranneet.

Mutta joskaan sanat eivät Hetuun tehneet suurta vaikutusta, niin vaikutti rukoilijain ääni ja olento sitä enemmän. Siinä oli jotakin pitkää, venyvää, itkunsekaista, joka vaikutti sen, että kuulijan nenänvartta alkoi kirvellä ja sieramista tippua vettä.

Varsinkin muuttui saarnaaja rukoillessaan oudon näköseksi. Ensin se pani silmänsä kiinni, sitten se hiukan niitä raotti ja silmien sijasta näkyi jotakin kellertävää, talista, kiiltävää, joka liikkui, liikkui… Joskus välähtivät silmät esiin, naama on venynyt puolta pitemmäksi ja suusta sataa. Tuon tuostakin se nielasee jotakin, silloin lakkaa satamasta, mutta alkaa pian jälleen.

Kun saarnaaja illalla, pois lähtiessään puhui Hetulle Jeesuksesta ja käski hänen olla kiitollinen neidille, joka oli ottanut hoitoonsa hänen sekä sielunsa että ruumiinsa, pärskytti se suustaan niin paljon sylkyä Hetun kasvoille ja vaatteille, että tyttösen tuli paha ja ilkeä olla.

* * * * *

Milt'ei joka päivä kävi saarnaajia ja heidän mukanaan kulki paljon muitakin ihmisiä, kansaa kaikenlaista, niin että ensi aikoina jonkunlainen markkinatunnelma alituiseen vallitsi Hetun sielussa. Ihmiset olivat aina pyhävaatteissa, söivät hyvää ruokaa, joivat ehtimiseen kahvia ja kaikesta sai Hetukin osansa. Siitä edestä oppi pieni kulkutyttö rukoilemaan, veisaamaan ja kuuntelemaan jumalisia keskusteluja. Kun vieraat hänelle sanoivat »halleluja», vastasi Hetu »amen». Ensin hän kaihtoi sitä sanaa, niiasi vain ja punastui, mutta kun vieraat ja neiti itse käskivät hänen rohkeasti vastata, tottui hän pian.

Siten tuli Hetusta jumalanlapsi. Hän rukoili, veisasi ja kuunteli, — ajatuksilla oli silloin niin hyvä tilaisuus vapaasti harhailla.

Ne ajatukset, ne olivat sangen häilyviä. Syyskesä kului, tuli talvi, ja kun ei mitään erinomaista hauskuutta enää ollut nähtävänä, eivät mietteet juuri milloinkaan pysähtyneet Hetun luokse, vaan samoilivat kaikkialla. Väliin ne olivat oman maan metsissä, kedoilla, maanteillä, väliin kaukana ulkomaalla… siellä lämpösessä maassa, missä ei milloinkaan ole talvea ja missä lintuset vuoden ympäri laulavat ja kukat kukkivat. Tai jos ajatukset joskus pysähtyivätkin Hetun luokse, olivat ne kovin vallattomia, kinasivat keskenään ja tekivät yhden kepposen toisensa jälkeen. Mitähän Jumala ajattelee, kun sitä noin kehutaan, saattoivat ne kesken hartainta rukousta sanoa, — onkohan se mielissään? Ajatukset olivat silloin täynnä naurua.

Itse oli Hetu totinen ja vakava, ei lainkaan mietteidensä kaltanen. Neidillä oli toiveita hänen suhteensa, sillä tyttö saattoi väsymättä lukea pitkiä kappaleita postillasta ja ympärilleen vilkumatta seurata saarnojen juoksua. Hetu näytti niin luontevasti kasvavan elämäänsä, hän oli niin nöyrä ja tyytyväinen, eikä hän nähtävästi kaivannut elämälleen mitään muutosta tai vaihtelua.

Osakseen oli tyttö vähitellen saanut kaikki palvelijan tehtävät, mutta siitä huolimatta hän sentään oli enemmän kuin palvelija. Neiti sanoi pitävänsä Hetua kuin omaa lastansa ja kaikki myönsivät, että niin oli.