VII.
Kuleksija Hetussa kätkeytyi, jumalanlapsi kasvoi ja varmistui. Mutta vuosien vieriessä kasvoivat myöskin ajatukset ja ne olivat kuleksijan puolella.
Jota hiljasempaa ja jumalisempaa ympäristö oli, sitä enemmän mietteet villiintyivät, — ne eivät enää hetkeksikään pysähtyneet Hetun luokse.
Eivät ne enää kulkeneet ulkomailla, eivät kovin kaukana kotimaassakaan, ne pyrkivät omaan kylään, vertaistensa seuraan.
Akkunaan näkyi järventaus keinuineen, illoin kuului järven yli raikasta naurua, hälinää ja laulua. Siellä ajatukset viihtyivät. Talvi aina vaimensi kuohuvaa voimaa, talvi oli pitkä ja pimeä, saarnoille sopiva, mutta jälleen ja jälleen tuli kevät, uudelleen ja uudelleen ajatukset yltyivät ja yhä herpaisevammalla voimalla ne sieluun tunkeutuivat.
Kun tytöt ja pojat tulivat keinulta, he ikäänkuin ivaten katsoivat
Hetuun.
Varmaankin oli niillä ollut kovin hauskaa!
Heidän joukossaan oli muuan kaunis poika. Se ei milloinkaan katsonut ivaten Hetua, vaan näytti olevan pahoillaan siitä, ettei Hetu ollut mukana. Sen katse oli surullinen ja houkutteleva.
Varmaankin oli siellä ihana olla!
Mutta neiti ja neidin ystävät puhuivat hyvin pahaa järventaustan keinusta ja rukoilivat, että Herra armahtaisi niitä, jotka siellä kulkivat. Keinu oli neidin mielestä suuri synnin ja saastan paikka ja pimeyden ruhtinasta nuoriso siellä palveli.