— Kiitä sinä, lapseni, Jumalaa, hän Hetulle puhui, kiitä Jumalaa, joka sinut kuin kekäleen on maailman synnin tulesta siepannut. Näes, lapseni, sielua eivät maailman lasten riemut tyydytä, se kaipaa… se kaipaa jotakin parempaa, jotakin pyhempää.
Hetun sielu kaipasi keinulle nuorten joukkoon. Se inhosi parempaa ja pyhempää.
— Tekeekö sinun mielesi keinulle? kysyi neiti.
— Ei, vastasi Hetu huoaten.
— Niin, huokaa, huokaa vain, lapsi, maailman syntien suuruutta!
Kun Hetu täytti viisitoista vuotta, alkoi neiti valmistaa häntä rippikouluun. Neiti puhui niinä aikoina paljon rippikoulun merkityksestä ja sakramenttien suuresta pyhyydestä.
— Sinä olet tähän asti ollut lapsi, hän puhui, mutta kun sinä saat sen armon, että pääset osalliseksi siitä kalliista sakramentistä, joka on herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri, niin astut sinä ulos lapsuuden maailmasta Jumalan valtakunnan todellisuuteen. Sinä teet liiton Jumalan kanssa ja olet itse vastuunalainen jokaisesta sanasta, askeleesta ja teosta, joka ei ole Jumalan mielen mukanen. Mutta kaikki me ihmiset olemme heikkoja, eikä meidän elämämme, vaikka se hyväkin olisi, ole täydellisyydelle otollinen, sille täydellisyydelle, joka on Jumala, ja sentähden on meillä hänen kallis poikansa Jeesus, jonka kautta armo on meille annettu. Siis joka hetki, jok'ainoa silmänräpäys tulee sinun huoata Jeesuksen puoleen että hän armahtaisi sinua ja olisi laupias sinun heikkoutesi tähden.
Neiti oli aina ollut hyvä Hetulle, mutta mitään hellyyttä Hetu ei häntä kohtaan tuntenut. Heidän välinsä oli aina pysynyt uskonnollisen kylmänä, eivätkä vanhuksen sanat nytkään mitään vaikuttaneet. Hetu ei tuntenut mitään juhlallista jumalanliiton lähestymistä, tunsi vain tulevansa aika-ihmiseksi.
Rippikoulua kesti kaksi viikkoa ja Hetu oli siellä paras. Hän osasi aina antaa oikean vastauksen papin kysymyksiin ja hänen käytöksensä oli mallikelpoista, hän kun oli tottunut hiljaa kuuntelemaan. Joka ilta tuli neiti häntä vastaan, kun hän palasi kirkosta. Vanhus pelkäsi ja varoi, ettei tyttö vain joutuisi maailman lasten viettelysten pauloihin. Ja kotona sai Hetu kertoa, mitä pappi kunakin päivänä oli häneltä kysynyt ja miten hän oli papille vastannut. Neiti oli tyytyväinen vastauksiin, joskus vain sanoi: olisit vastannut niin ja niin, se olisi ollut vielä parempi.
Huonoin ja vallattomin oppilas rippikoulussa oli se sama poika, joka Hetua katseillaan oli keinulle houkutellut. Häntä kutsuttiin isäksi, syystä että hän oli jo kahdeksantoista täyttänyt ja kävi toista vuotta rippikoulua. Milloinkaan se ei osannut oikein vastata, mutta sen vastaukset olivat enimmäkseen sukkelia ja naurua herättäviä.