Hetun mielestä tuo oli niin sukkelaa. Eemeli oli ihmeellinen mies, kun se noin uskalsi puhua pyhistä asioista. Siten ei Hetu edes ajatellakaan uskaltanut… Tien käänteessä tyttö pysähtyi, sillä hän ei tohtinut antaa Eemelin saattaa itseänsä kotiin asti.
— Pelkäättekö te sitä Sionin harppua? kysyi Eemeli nähdessään epäröivän ilmeen tytön kasvoilla.
— Kuka se on?
— Neiti, tiedän mä.
54
Sionin harppu…! Hetua niin nauratti.
— Enkö saa jälleen joskus tavata teitä? jatkoi Eemeli pitäen Hetun kättä kauan omassaan.
— En tiedä.
— Miks'ette? Eikö teidän ole ikävä niiden hurskaiden seurassa?
— On, vastasi Hetu vapisevin äänin.