— No niin, arvasinhan minä sen. Tulkaa joskus keinulle meidän kanssa!
— En minä tohdi.
— Olkaa menevinänne jonnekin muualle.
— Kantelevat vielä ja silloin minut paha perii.
— Se on tosi se. — Eemeli mietti. — Tulkaa minun kanssani kahden kesken, minä en kieli.
— Minä en milloinkaan pääse.
— Yöllä!
Hetua hirvitti sellainen ehdotus ja hän aikoi jo suuttua ja lähteä tiehensä.
— Kuulkaa, virkkoi Eemeli, minä en tarkota mitään pahaa. Minun on sääli teitä, kun te ette koskaan pääse nuorten seuraan. Minä en ole milloinkaan voinut unohtaa teitä, — hän kiihkeästi jatkoi, — siitä asti, kun teidät ensi kerran näin, olen minä teitä aina muistanut… Ettehän usko minusta mitään pahaa, kun pyysin teitä edes yöllä ottamaan itsellenne vapautta? Sanokaa, ettehän?
— En, vastasi tyttö tahdottomasti.