Hän tarttui Hetun vyötäisiin ja nosti hänet ulos akkunasta.

He pysähtyivät hetkeksi kuuntelemaan, mutta kaikki oli hiljaista. He hiipivät puutarhasta maantielle, rantaan, veneeseen.

VIII.

Neiti ei ollut mitään huomannut. Hän ei huomannut vielä toisena, ei kolmantenakaan kertana. Hetu ei enää ollut edes varovainen.

Päivät pitkät hän työtä tehdessään, rukoillessaan, veisatessaan muisteli Eemeliä ja hänen kanssansa vietetyitä öitä. Iltasin hän puristeli ja hyväili itseään tunteakseen uudelleen, miten Eemeli oli häntä puristellut ja hyväillyt. Kaikki se hellyyden kaipaus, joka hänen sydämessään oli lapsuuden kovilta ajoin kätkeytyneenä, koko se tunteen voima, joka luostarin tapaisissa oloissa kasvaneen nuoren tytön sieluun oli salpautunut, oli rajuna ja vastustamattomana raivannut itselleen tien, etsinyt itselleen keinot ilmentyäkseen. Eikä koko maailmassa ollut niin onnellista tyttöä kuin Hetu, ketään naista ei mies milloinkaan niin käheästi ollut rakastanut, kuin Eemeli häntä rakasti. Hetun kävi sääli neitiä, joka ei lainkaan aavistanut mitä oikea rakkaus oli, vaan joka haaveili jotakin sellaista, jota ei milloinkaan saanut nähdä, eikä tuntea. Neiti parka oli niin onneton, sen lempi oli niin kurjaa ja köyhää. Jospa Hetu olisi saanut hänelle puhua omasta rakkaudestaan ja virsien sijasta laulaa omia lemmenlaulujaan! Mutta hän ei saanut, neiti ei olisi voinut sitä käsittää, — suuri ero oli heidän lempensä välillä. Neidin oli kalpeaa, hämärää, sen esine kaukana ja korkealla, Hetun oli kuumaa, voimakasta ja hän sai usein olla rakastettunsa luona, joka silloin kiihkeästi painoi hänet polttavaa sydäntänsä vastaan. —

Neidiltä ei voinut jäädä huomaamatta se palo ja hehku, mikä tytössä oli. Mutta oman nuoruutensa oli hän aikoja sitten unohtanut ja kun hän itse oli kylmä kaikelle tämän maailman hekumalle, ei hän aavistanut asian oikeata laitaa. Hän lainasi omat silmänsä Hetulle ja luuli tytön niiden lävitse maailmaa ja sen synnillistä menoa katselevan. Kun Hetu lauloi taivaallisia lauluja neidin ja tämän uskotoverien seurassa, oli hänen laulussaan lämpöä ja tunnetta ja se lämpö ja tunne sokasi neitiä. Hän luuli Hetun kasvaneen uskossaan.

Eräänä päivänä tuli sinne vieraaksi eukko, joka ei ollut uskovainen.
Kamala epäluulo heräsi Hetussa. Entä jos eukko tuntee salaisuuden!

Vieras oli kovin ystävällinen Hetulle, mutta pyysi kahden kesken saada puhutella neitiä.

He keskustelivat kauan ja kun Hetu avaimen reiästä kuunteli, erotti hän neidin sanat:

— Se ei ole totta! Te valehtelette!