Eukon poistuttua viipyi neiti vielä kauan kamarissaan ja kun hän vihdoin tuli ulos, olivat hänen silmänsä punaset itkusta. Hetulle hän oli ystävällinen, eikä puhunut mitään vieraan käynnistä.
— Oliko sillä jotakin asiaa neidille? Hetu varoen kysyi.
— Oli kai… mitä lie ollut ikäviä asioita, vastasi vanhus,
— Lienee puhunut minusta jotakin, — Hetun ääni värähti levottomuudesta.
— Mitäpä sillä lienee ollut sinusta puhuttavaa, neiti tyynesti virkkoi.
Hetun epäluulo katosi.
Kuitenkin, kun Eemelin jälleen piti tulla, oli Hetu jälleen varovainen. Hän öljysi salaa akkunan saranat, kiersi maatamennessään ovensa lukon kahteen kertaan ja kuorsasi niin kovaa, että neidin piti kuulta.
Puolen yön aikaan tuli Eemeli hiljaa ja varoen.
Heikko koputus kuului ikkunaan. Hetu meni neidin oven luo kuuntelemaan, mutta vastoin tavallisuutta vanhuksen hengitystä ei kuulunut. Tyttö hiipi takasin akkunan luo ja pyysi Eemelin odottamaan akkunan alle kyyristyneenä. Sitten hän jälleen alkoi kuunnella.
Vanhuksen vuode ratisi.