Neitiparan sydän oli murtua surusta. Hän meni kamariinsa ja alkoi rukoilla. Mutta rukous ei auttanut, ajatukset eivät jaksaneet kiintyä, vaan harhailivat sinne tänne…
Uskon takia vangiksi otettu järki pääsi hetkeksi irralleen. Neiti alkoi tutkistella itseään ja sitä, miten hän oli kasvattanut lasta. Oliko hän ehkä laimin lyönyt jotakin, ollut liian lempeä, tai liian ankara kasvattiansa kohtaan. Hän muisteli Hetun käytöstä. Se oli aina ollut hyvää, se oli ollut mallikelpoista! Kasvatuksessa ei voinut olla vikaa!
Ihmissydämen salaisuuksia ei neiti tuntenut. Hän oli vanha, varakas neitonen ja hän oli aina katsellut ja arvostellut ihmisiä pinnalta. Häntä ei kukaan ollut koskaan loukannut, koskaan hän ei ollut pettynyt kenenkään suhteen. Ei koskaan oltu hänelle tehty lupauksia, joita ei olisi täytetty. Hänen sydämessään ei ollut haavottuman arpea. Neiti vanhus luuli ihmisiä sellaisiksi, kuin miltä ne näyttivät. Hän luokitteli niitä: yhdet olivat jumalisia, s.o. siveitä, puhtaita, toiset vähemmän jumalisia ja siitä aina alaspäin synnin ja saastan kuiluihin. Joskus tosin synnin saasta kuohahtaa korkealle, mutta harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ei milloinkaan jumalisiin asti.
Hän oli hyvä nainen. Nuorena oli äiti häneen istuttanut uskonnollisuuden idun, joka pian oli alkanut kasvaa ja rehottaa. Milloinkaan hän ei ollut horjahdellut, sillä äidin silmä oli varoen valvonut hänen askeleitaan keski-iän toiselle puolelle asti. Puhdas ja viaton, hän oli kuin lapsi ja hänen oli vaikea käsittää muuta elämää kuin puhdasta ja viatonta.
Ja nyt tällainen tapaus! Tällainen lankeemus hänen ohjaamassaan ja kasvattamassaan ihmissielussa!
Vanhus aukasi akkunan saadakseen raitista ilmaa, sillä synnin saasta, joka niin läheltä oli häneen koskenut, uhkasi tukahduttaa.
Neiti tiesi, että pahan siemenen täytyi olla lapsessa itsessään, sillä mitkään ulkonaiset olot eivät sitä olleet voineet kylvää. Mutta milloin se oli oraalle päässyt, milloin kasvanut ja kuka oli sitä hoitanut? Hän luuli oras oraalta repineensä irti kaikki paheet juuriaan myöten tytön sielusta, — ja nyt oli niitä kasvanut kokonainen viljamaa. Hän kauhistui pahan valtaa, joka nyt ensi kerran itsensä täydellä todella näytti. Oliko pahuus niin suuri, että se ulottui hänen kotiinsa asti! Hetu oli aina näyttäytynyt hartaaksi, kuten kaikki muutkin, jotka neidin kanssa seurustelivat. Vanhus luuli, että hänen ympäristönsä olisi ollut Herran valittua, maailmasta erotettua kansaa ja nyt… Ehkä oli siellä paljon likaa, jota hän ei aavistanutkaan…
Vaistomaisesti kaipasi vanhus yksinäisyyttä, hänessä heräsi kaipaus entisajan luostarielämään, harmaiden munkkikammioiden kolkkoon yksinäisyyteen, koska kirkkaan taivaan alla, ihanan luonnon helmassa rehotti synti. Hän sulki akkunansa päästäkseen näkemästä alkavan aamuruskon vaaleaa kajastusta, päästäkseen kuulemasta heräävien lintujen ensimäisiä viserryksiä ja tuntemasta aamutuulen virkeätä huountaa.
Samassa muisti hän akkunan, josta Hetu oli mennyt ulos. Hän aikoi mennä sulkemaan sitä, mutta ovi oli sisästä päin sulettu.
Milloinkaan ei neiti ollut vihastunut, sillä hän tiesi, että joka tyhmästi vihastuu, se tekee murhan. Pienenä, kun hänen luontonsa joskus kuohahti, oli äiti sen jumalansanan avulla taltuttanut ja vähitellen oli luonto tottunut pois kaikesta vihasta.