— Kuule, rukoili Hetu, vie minut kotiisi…
— En ikinä! Siellähän se melu vasta nousisikin!
Tyttö kalpeni.
— Sano, milloin me tapaamme toisemme?
— Saa nähdä.
Hetu päästi hänen kätensä. Eemeli pujahti taakseen katsomatta puutarhasta maantielle.
Tyttö jäi yksin seisomaan akkunansa alle.
Huoneista ei kuulunut mitään liikettä. Hetu meni etehiseen odottamaan neidin ylösnousua.
Entisiltä ajoin tuttu välinpitämättömyys oli vallannut hänet, sama tunne, jota hän silloin oli tuntenut, kun hän kruunun rattailla, vangittuna oli tuotu äidin luota kotipitäjään. Ajatustoiminta oli tauonnut, sydämen sykintä seisattunut, painunut niin syvälle, ettei se ollenkaan enää tehnyt kipeää. Täysin tyynenä hän odotti mitä tuleman piti.
Senjälkeen valtasi mielen uhma. Mitä varten häh masentuisi? Miksi tunsi hän kuoleman jäykkyyttä jäsenissään, sydämessään?