Eikö hän jo silloin, kun muut lapset äitiensä selän takana mörköjä pelkäävät, ollut kulkenut halki monien pitäjäin ja kerjäten etsinyt omaa äitiään? Tätäkö hän nyt aika-ihmisenä pelkäsi! Se, mitä oli tapahtunut siitä asti, jolloin nimismiehen rouva hänet toi neidin luokse, oli ollut tyhjää unta, turhaa, vaivaista, ummehtunutta elämää, josta hänen nyt näin raa'asti täytyi herätä kulkeakseen kohti sellaisia kohtaloita, jotka hänelle sopivat.
Mutta seisoessaan siinä porstuan ovea vastaan nojautuneena alkoi rohkeus yhä enemmän pettää. Muistot liikahtelivat, menneisyys kulki kuvina ohitse. Jälleen tuli mieleen äiti… sekin oli hänet hyljännyt… Ja kun hetkisen kuluttua askeleita alkoi kuulua sisältä ei Hetu enää uskaltanut jäädä paikalleen vaan juoksi pois ja piiloutui.
Neiti tuli ulos ja katseli ympärilleen. Hän ei huomannut Hetua, joka oli piiloutunut piharakennuksen sivuun. Neidin mentyä tuli Hetu jälleen esille ja asettui odottamaan.
Monta kertaa hän tarttui oveen astuakseen sisälle, uudelleen ja uudelleen rohkeus petti.
Sisältä kuului neidin laulu:
Kuule sa, syntinen kärsivä, ristille tie vapaa on. Eestäsi kärsi hän kuoleman, ristille tie vapaa on.
Usein oli Hetu entisinä aikoina laulanut sitä laulua, mutta sen merkitystä hän ei ollut huomannut ja nyt se tuntui uudelta. Sydämeen tuli omituinen hellyys, neidin ääni oli niin surullinen ja rakas:
Ma olen niin suuri syntinen, — ristille tie vapaa on, — täynnänsä saastaa maailman, — ristille tie vapaa on.
Veisaajan ääni tärisi, se oli kuin kyynelten tukahduttama. Hetu olisi tahtonut olla mukana veisaamassa, olisi tahtonut rukoilla, itkeä, mutta hän ei tohtinut.
Silloin aukeni ovi. Hetu ei ehtinyt juosta piiloon, vaan jäi paikalleen seisomaan.