— Tuolla, isä! Mihin äiti ja Ensio joutuivat? Koetetaan heti päästä hänen luoksensa — eihän hän ole vielä saanut teidän kukkiannekaan!
Etsitty seisoi rotevan, helakkaposkisen nuorukaisen vieressä, joka nähtävästi oli hänet siihen syrjään pysähdyttänyt. Helvi oli paljon kasvanut entisestä, ja tukka oli kiedottu ylös keveälle solmulle. Tuskinpa häntä olisi tuntenutkaan samaksi pikku tytöksi, joka lähes viisi vuotta sitte jäi Lindin perheen huostaan, ellei olisi nähnyt suuria syvämielisiä silmiä, jotka eivät olleet muuttuneet.
— Kiitos, Manne, kukkasista, — sanoi hän toverillensa. — Olitpa sinä ystävällinen, kun tulit tänne minun tähteni!
— Minä livahdin tieheni ennen kirjanpitotuntia, — selitti poika ylpeästi.
— Pitäisi torua, jos malttaisin, — hymyili Helvi. — Mutta tiedätkö, kyllä minun nyt täytyy mennä ottamaan lakkini. Suo anteeksi!
Hän käännähti pyrkiäkseen hattupuotiin päin, mutta sai samassa Irjan melkein syliinsä. Tämä peräytyi askeleen ja löi kätensä yhteen.
— Minkä ihmeen tähden sinulla ei ole lakkia? — huudahti hän, mitä suurin hämmästys kuvastuneena kasvoihinsa.
— Niin, mennään kiireesti perimään sitä, — virkkoi Helvi, tarttuen Irjan käsivarteen. — Enhän minä vielä ole ehtinyt. Mutta onpa sinulla kukkia! Niin sinä olet kuin kevään haltijatar.
— Saat sinäkin, ellet vitkastele niin kauvan, että ne kuihtuvat, — nauroi Irja.
Kohta oli Helvinkin päässä valkolakki. Irja oli ennustanut oikein, sillä hänkään ei ruusuitta jäänyt; mutta ystävien parvi oli paljon hiljaisempi kuin Irjan ympärillä. Väkijoukko alkoikin jo hajota, ja myöskin Lindiläiset kääntyivät kotitielle.