Viimeisten sävelten vaiettua Mikko vielä kertaili sanoja:
"Ei tuolla puolen Jordanin meit' enää risti paina, me kruunun saamme kallihin ja juhlaa viettää aina".
— Aina vietämme juhlaa Jeesuksen luona… Sitte on hyvä olla! Laulammeko nyt vielä sen: "Oi Jeesus, kallis Jeesuksemme, kiitosta sulle veisailemme"?
Kaikki me lauloimme, vanhat ja nuoret. Ja minusta tuntui, kuin laulu olisi noussut sydänten pohjista voimakkaammin kuin muina iltoina.
Mikko lähti jälleen, kun olimme yhdessä rukoilleet. Lapset saattoivat häntä portaille asti.
Sitte eräänä iltana minä istuin poikieni kanssa raamatun ääressä. Koetin saada heille selväksi, mitä on elävä, omakohtainen suhde Jeesukseen. En oikein tietänyt, kuinka sitä osaisin lapsille selittää. Sanoin yhtä ja toista, mutta mikään ei tuntunut kyllin havainnolliselta. Silloin Veikko minut keskeytti:
— Kyllä minä tiedän. Hakalan Mikko on sellainen.
Lämmin tunne kumpusi sydämestäni. Vanha Mikko oli yksinkertaisella olennollansa saarnannut selvemmin kuin minä monilla puheilla.
Ja minä muistin Jeesuksen sanoja: "Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet nämä kätkenyt viisailta ja toimellisilta ja olet ne ilmoittanut lapsenmielisille."
1909.