Mikko hymyili ja kätteli.
— Hyväähän kuuluu, kun rakas Jeesus on minun autuuteni. No Veikko, kenen lapsi sinä olet?
— Jumalan lapsi, — kuului heti varma vastaus.
— Niin, niin — eikös olekin autuasta, kun olemme Jumalan lapsia? Ja sinä myöskin — mitä sinä sanoit? Puhukaa kovempaa, lapset; nähkääs, minun on kuuloni huonoksi tullut…
Taas vietiin Mikko sisälle soittokoneen viereen. Hän istahti hymyhuulisena, odotellen että mieheni rupeisi soittamaan ja hän saisi laulaa.
— Niin on käynyt kuuloni huonoksi… Mutta kohta jo korvat aukenevat. Kun kultakaupungin portista pääsen sisälle, silloin minäkin kuulen hyvin. Siellä rammat hyppäävät niinkuin peurat, ja mykkäin nieli pakahtuu kiitokseen. Siellä avataan sokeitten silmät ja kuurojen korvat…
Taas levisi hohde hänen kasvoillensa, niinkuin ensi kerran kohdatessamme. Hän veti esille laulukirjan, joka aina oli hänen erottamaton toverinsa, ja alkoi lehtiä selailla.
— Osaatteko te laulun avoimesta portista?
Kyllä, sen me osasimme. Mikon ääni sointui kauniisti yli muiden, kun me yhdyimme tuttuihin sanoihin ja säveliin:
"Mä tiedän portin avoimen,
mi kultasaliin johtaa".