— Kuningas hallitsee.
— Ja sinäkö tahtoisit hallita? Voi veli veikkonen, ei se ole hauskinta maailmassa. Minä olen paljon lukenut kuninkaista, tiedätkös.
— Kerro kuninkaista, setä!
— Kuninkaalla on kaunis linna, hyviä hevosia ja paljo rahaa. Sentähden pahat ihmiset häntä vihaavat ja kadehtivat. Hän käskee, ja kaikkien on pakko totella. Mutta hänen pitää tarkasti miettiä ja tutkia, mitä hän käskee. Hänen täytyy olla tavattoman viisas ja hyvä ja huolehtia ja tehdä työtä enemmän kuin kukaan muu. Ei hän aina ole onnellinen; tavallisesti hän saa palkaksensa pelkkää vastusta ja surua. Niin — mutta nythän minä puhun sellaista, jota sinä et ymmärrä.
— Kyllä minä ymmärrän, että kuningas on hyvä.
— Niin, näetkös, hänen pitäisi olla, mutta kaikki eivät ole. Sehän se onkin ikävintä, että monen kuninkaan sydän tulee kovaksi ja ylpeäksi. Mahtavuus ei ole helppo kantaa. Älä sinä kuninkaaksi toivo, Asko-poika!
— Tulen minä kuninkaaksi — hyväksi kuninkaaksi.
— Vai niin; no tule sitte, jos vaan joku valtakunta valitsee sinut.
Tule oikein uljaaksi ja hyväksi!
Setä oli ollut totinen, mutta nyt hän taas nauroi, kiepsahutti pojan lattialle ja nousi menemään.
Asko jäi rakentamaan pulikoista linnaa. Siihen tuli salit ja tornit, kellari, jossa pidettiin paperirahaa, ja talli, johon pantiin pieni puuhevonen. Tuolit tuolla ympärillä olivat ihmisiä, uudet punaiset tuolit hyviä ja keltaiset kuluneet pahoja. Asko tahtoi olla viisas kuningas ja käskeä pelkkää hyvää. Sentähden hän määräsi uusille tuoleille: — Viekää heti maalarille nuo pahat ihmiset!