— Nyt ne tulevat kaikki punaisiksi ja kilteiksi, — hän tuumi hyvillään. — Nyt ei kukaan tee minulle vastusta eikä surua. Minä olen onnellinen kuningas!
* * * * *
Toista vuotta myöhemmin pastori-setä taas kävi Askon kodissa. Silloin oli kesä, ja he asuivat huvilassa maalla.
Setä oli jo juonut äidin ja isän kanssa tulokahvit ja katsellut uutta huvilaa joka puolelta. Se oli niemellä, veden ympäröimänä kolmelta taholta. Vilpoiset aallot loiskivat rantaan ja linnut visersivät puissa.
— Saisinpa minä kerran näin kauniin pappilan, — sanoi hän. — Minä asun keskellä peltoja. Ei ole muita puita kuin yksi haapa ja puutarhan omenapuut.
— Mutta sinä näyt olevan tyytyväinen kumminkin.
— Olen, minä olen kiitollinen työstä, jonka Jumala on antanut minulle.
Kävellessään he olivat joutuneet niemen kannakselle. Lepikosta kuului kimakkaa vihellystä, ja kohta sieltä astui esiin ruskettunut, paljasjalkainen poika, pajupilli kummassakin kädessään.
— No terve, terve, Asko! Täälläkö sinä viheltelet? Minä jo kaipasinkin sinua.
Ujostelematta Asko paiskasi kättä. Kyllä hän sedän tunsi, vaikka ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen. Olihan kuvakin isän seinällä.