— Mitä kuninkaalle kuuluu? Vai vieläkö sinä kuninkaaksi aiot? — Setä nauroi taas yhtä herttaisesti kuin ennenkin.
— En aio.
— Oho! Mikäs nyt tuli?
— Paimeneksi minä rupean.
— Se on aika harppaus alaspäin, mutta ei taida olla hullumpaa. Missä sinun lehmäsi ovat?
— Tuolla Hakolassa, — hän viittasi yli vainioiden. — Pentti niitä nyt paimentaa. Ei äiti laske minua.
— Ehkä äiti laskee, jos minä lähden mukaan. Illalla mennään noutamaan ne lypsylle. Mennäänkö?
— Mennään, mennään! — Asko oli riemua täynnä. Ei ollut hauskempaa setää missään. Täytyi puhaltaa pilliin niin että viidakko raikui. Äiti ja isä tukkivat korviansa.
— Asko, Asko, tuohan on hirveätä! — Setä vaan ei ollut millänsäkään. — Antaa paimenen puhaltaa niin hyvin kuin osaa, — hän sanoi. — Kyllä hän vielä kerran löytää kauniimpiakin säveleitä.
Asko katseli suurin silmin sedän jälkeen. Viimeiset sanat kaikuivat hänen korvissaan. "Kauniimpia säveleitä" — mitä setä tarkoitti? Hän heitti pois pillit ja juoksi kävelijöitä tavoittamaan. Koko päivän hän pysytteli sedän likellä, mutta vasta illalla he joutuivat kahdenkesken, lypsylle lähtiessään.