— Sentähden minä paimeneksi tahdoin tulla, että suuressa metsässä on hauskaa Pentin ja lehmien kanssa, — kertoi Asko tuttavallisesti, kuin salaisuutta uskoen. — Mutta voisinhan minä sotamieheksikin ruveta. Ne soittavat torvea. Setä, onko se kaunista sinun mielestäsi?
— Asko-poika, sotamiehet tappavat toisiansa, ja ne jotka torvea soittavat sodassa, innostuttavat tovereitansa ampumaan yhä hurjemmasti. En minä siitä pidä.
Asko näytti pettyneeltä.
— Mutta jospa minä tulisin sotamieheksi, joka vaan taistelee ja soittaa torvea eikä tapa eikä haavoita ketään?
— Niin, sellaiset sotamiehet ovat iloksi Jumalalle ja ihmisille, — sanoi setä. Hänen silmissään oli katse, joka tähtäsi kauvas. Sitte hän kumartui suutelemaan pikku poikaa.
— Sinä olet minun pieni ystäväni.
Mutta Askopa jo kirmasi juoksuun. — Pian, setä, tule, tule! Tuolla on
Pentti ja tuolla lehmät!
Ja siihen iloon tulevaisuustuumat unohtuivat.
Aamulla setä löysi Askon niemenkärjestä. Hän seisoi venelaiturilla, onkien ahvenia ja särkiä. Vesi kimalteli, pienet hopeatähdet hyppivät pinnalla, ja vihreä koho nousi ja laski kepeästi.
— Vai kalastajan virassa sinä tänään olet, — sanoi setä. — Luulen, että sinulla on uusia tuumia joka päivä.