Asko ei heti vastannut. Salakka nyki. Piti vetää se maalle ja irroittaa koukusta.
Setä katseli pojan puuhaa. Salakka pulahutettiin sankoon. Sanaakaan sanomatta setä otti puukon vyöltänsä, nosti sangosta kalan toisensa perästä ja pisti niskaan, viimeiseksi pientä salakkaa.
— Sinä tapoit, setä! — huudahti Asko. — Kyllä ne olisivat kuolleet.
— Ja kituneet. Asko, sinun pitää olla reipas ja rohkea, jos sillä voit auttaa, vaikkapa vain kala raukkaa, jonka olet onkinut. No, haeppas nyt minullekin onki! Hankimme hyvän kalasopan äidille. Minä soudan kanssasi tuonne saaren rantakaislikkoon.
Kylläpä taas oli hauskaa! Onnikin oli aivan erinomainen.
— Jos voisi olla yhtaikaa kalastaja ja paimen ja sotamies ja kaikkea, — huoahti Asko, kun he vihdoin täysine sankoineen palasivat kotiin.
Järvi oli tyyni, ranta lehtevä, koti kaunis ja rauhaisa tuolla niemen kummulla.
— Parasta kumminkin on olla isän ja äidin rakas pieni poika, — arveli setä.
* * * * *
Sitte kului yli kolme vuotta, ennenkun pastorisetä taas kävi veljensä luona. Sillävälin hän oli saanut nuoren rouvankin. Isä ja äiti olivat olleet häissä, mutta Asko ei päässyt, sillä hän oli jo pieni koululainen.