— Miksi ei setä koskaan enää tule meille? — kyseli hän usein.
— Hän oli ennen ihan yksin pappilassansa, mutta nyt hänellä on hyvä toveri, niin että hänen on hauska olla. Ei hän kaipaa sieltä pois, — selitti äiti.
— Hän asuu kaukana, ja hänellä on hyvin paljo työtä, — jatkoi isä.
Sitte pastori kuitenkin tuli eräänä syksynä Helsinkiin, ja nuori rouva oli mukana. Kun he saapuivat, istui Asko juuri ruokasalissa lukemassa "Seikkailuja Kultavuorten rotkoissa". Hän nousi kumartamaan vieraiden astuessa sisälle, mutta ei hän osannut huutaa riemusta eikä juosta sedän kaulaan. Partako sen teki, ettei setä tuntunut samalta entiseltä? Vai vaikuttiko sen tuo rouva, jota Asko ei koskaan ajatuksissaan ollut täysin suvainnut, koska äiti oli sanonut, että setä hänen takiansa jäi tulematta heille?
Setä ihmetteli, kuinka isoksi hänen pikku ystävänsä oli kasvanut siitä kesästä, jolloin yhdessä ongittiin kalasoppaa äidille. Rouva katsoi Askoon herttaisesti kuin päivänpaiste, sulki hänet syliinsä ja arveli, että tämä kai se nyt oli se pieni poika, josta pastori-setä oli monta kertaa puhunut. Pappilan puutarhasta oli poimittu hänelle koko korillinen suuria, makeita omenia. Ne odottivat eteisessä.
Asko taas kumarsi ja kiitti. Hän nouti omenat, tarjosi kaikille, ja hyvältä ne maistuivatkin.
Mutta vasta seuraavana aamupäivänä hän oikein löysi entisen tutun sedän. Rouva oli mennyt ostoksille, isä oli virastossa ja äiti puuhasi päivällistä. Setä kertoi, että hänen piti käydä merimieslähetyksen pastorin luona, mutta hän käveli mielellään pienen mutkan, jos Asko tahtoi lähteä varhemmin kouluun Tähtitornimäen kautta.
Asko oli tyytyväinen. Hän asteli sedän rinnalla miehekkäästi, kirjat kainalossa.
He pysähtyivät yläkunnaalle, siihen mistä meri laajana aukeaa.
— Katsoppas, — sanoi setä, — minä matkustan pian tuonne kauvas pois.
Olen saanut paikan lähetyspappina Amerikassa.