Urut soivat juhlallisesti…
"Mua auta oikein alkamaan ja tue, etten vaivu vaan!"
Isä ja äiti pyyhkivät silmiänsä ja kiittivät sydämestään Jumalaa. Hän oli niin hyvin alkanut, heidän rakas Toivonsa. Hänkö voisi joskus vaipua? Ei hän, vaikka vielä kaikki muut vaipuisivat…
Sukulaisia oli Toivon tähden tullut kirkkoon naapuripitäjästä asti, ja heidät pyydettiin päivälliselle Pihlajaan. Toivo oli syvästi liikutettu aamun juhlasta. Ei hän paljon puhunut, ja heikosti hänen lasinsa helähti, kun häntä "mieheksi" onniteltiin. Hän oli totinen, vaan ei silti surullinen. Oi ei! Kun hän oli päässyt yksin omaan huoneeseensa, tunsi hän oikein, kuinka suuri onni hänen rintaansa laajensi. Uneksivana hän istui avoimen ikkunan ääressä, katsellen valkoisia pihlajankukkia.
— Puhdista minut, että minä lumivalkoiseksi tulisin…
Väkevä, puhdas tuoksu virtaili ikkunasta. Puhtauden rauha riemuitsi hänen sydämessänsä. Silloin hän äkkiä säpsähti. Kuului sekavia ääniä, jotka hänen oveansa lähenivät. — Haen minä pojan, haen totisesti… Ja sitte äiti hätäyksissään: — Tule nyt pois, voi älä mene! —
Toivo käsitti samassa, mikä oli uhona. Juhliessaan isä ei kitsastellut, ja nythän oli juhla…
Ovi temmattiin auki. Kukkien tuoksu vaimeni toisen höyryn henkäykseen. Toivo kuuli humun tuvasta, näki äitinsä tuskaiset silmät ja tunsi vieressänsä isän, jonka kädessä lasi läikkyi.
— Ma-… maljasi! Toivon malja…
Hän ei itsekään tietänyt, kuinka se tapahtui. Hän, hyvä, hiljainen poika, pyyhkäisi lasin pirstaksi lattialle. Sitte hän syöksyi ulos tuskan ajamana, juoksi metsään, syvälle, kauvas, heittäysi sammalikkoon ja ratkesi itkemään. Vasta toisena päivänä Toivo jälleen näki isän. Pellolla hän hajoitteli lantaa renkien kanssa. Varsi oli kuin kumartunut eilisen jälkeen, ja silmissä asui masennuksen alakuloisuus. Toivo seisoi epäröiden. Sääli ja katumus värähti hänen sydämessään. Tuossahan isä uurasti kelpo miehenä, rikas isäntä halvimmassa työssä. Rakkaudesta Toivoon, pelkästä ilosta hänen tähtensä oli juhlittu eilen…