Voi, mitä hän olikaan tehnyt! Pahoittanut isän mielen — ja isä oli niin hyvä, kunnon mies kuitenkin!
Parilla harppauksella hän oli isän rinnalla, tempasi joutilaan tadikon ja ryhtyi hänkin työhön. Mutta ensin he vaihtoivat silmäyksen, pitkän ja puhuvan. Sitte isä suoristi selkäänsä, ja silmä kirkastui. Ei nuhteen sanaakaan. Toivon sydäntä poltti, ja hän pisteli tadikollansa niin innokkaasti, että posket punottuivat. Hän varmaankin oli rikkonut, hän eikä kukaan muu…
III
Niin sai hän lakkinsa valkean, näki maailman laajana aukeevan, ja isä riemuiten maljan toi, jalon toiminnan onneksi pohjaan joi. — Mikä murti voiman ja toimen?
Silloin maljat kilahtivat jälleen, ja nyt joi Toivokin pohjaan asti.
Elämä avoinna edessä, suuri, rikas, ihana elämä! Eikö sietänyt riemuita siitä, eikö kannattanut hehkua ja innostua?
— Nyt minusta tulee teidän apulaisenne, isä ja äiti! Vähän vielä lukemaan Helsinkiin, vähän oppimaan kirjoista, elämästä ja toisten kokeneempien jaloista harrastuksista. Sitte minä palaan ja jään luoksenne.
— Jäätkö mielelläsi? — kysyi äiti. Hän ei voinut estää ajatusta, että se kaipaa takaisin opin teille ja suureen maailmaan, joka kerran on makuun päässyt. Ei hän koskaan ollut todenteolla uskonut, että Toivo maanviljelijäksi rupeisi.
Mutta nuorukainen loi häneen niin lämpimän katseen, niin avoimen ja iloisen, että hänen nyt täytyi uskoa.
— Äiti rakas, en minä mitään niin hartaasti halua. Vuoden olen
Helsingissä, sitte toisen isän renkinä, — hänen äänensä oli hilpeä ja
herttainen, — ja sitte on aika suunnitella eteenpäin. Kuinka tahansa,
Pihlajan isäntä minusta on tuleva.