— Kiitos, poikani, — sanoi äiti. Ja isä sanoi: — Sehän on koko ajan ollut tarkoituskin. Juuri niin kuin on toivottu.
— Sitte alamme harrastaa osuustoimintaa ja uusia, tuottavia viljelystapoja, eikö niin, isä? Ja äidille hankitaan maitotalouslehti ja "Puutarha" ja kananhoitolehti…
— Vai kanalehtikin, — hymyili äiti.
— Miksi ei? — sanoi Toivo, hänkin yhtyen leikkisäksi. — Äiti pitää kanoista ja minä myös. Mutta kyllä minulla on suurempiakin aikeita. Ryhdyn pitäjällä nuorisoseuraa ja lainakirjastoa puuhaamaan — niin, kaikkea, millä me nuoret voimme taistella ihanteitten puolesta, pahaa ja alhaista vastaan. Nyt jo kesällä tahdon alottaa, mutta sitte vauhtia vasta tulee, kun joka päivä, koko vuoden voin parastani panna. Mitä kaipaisinkaan enempää? Tämähän on suuri, jalo työala.
Isä ja äiti kuuntelivat ihaillen ja ihmetellen. Niin ei siis maailma ollut häntä ryöstänyt heiltä eikä ollut ryöstävä milloinkaan. Se oli äidin heltyvän sydämen riemu. Ja isä puolestaan ajatteli: — Kuinka hän on viisas ja puhuu kauniisti! —
Hän olikin niin innoissansa. Juuri vastikään oli muuan maisteri koulukaupungissa pitänyt esitelmän näistä asioista, kääntynyt erityisesti nuorten ylioppilaskokelaitten puoleen ja sanonut vakuuttavasti: — Te olette maanne ja kansanne tulevaisuus. Rientäkää ylevään työhönne, joka teitä odottaa!
Toivo oli valmis. Ainahan hän oli ollut ihanteellinen, aina toivojen lapsi. Nyt hän tietoisesti vihki elämänsä ihanteitten toteuttamiseen.
Sentähden isän oli täysi syy tarjota hänelle jalon toiminnan kirkas malja. Sentähden Toivon oli täysi syy tyhjentää se pohjaan asti.
IV
Hän lähti nuorena maailmaan isän perintö polttava rinnassaan, joi maljoja suurten aatteiden, ja pyörtehet veivät huumaten. — Hän sortui maljojen kuohuun.