Kirkkaasti valaistu puistoravintolan sali Helsingissä. Pitkä pöytä keskellä lattiaa, pöydällä laseja helmeilevin nestein, ympärillä nuorukaisia hohtavin poskin ja säihkyvin silmin.
On vapunpäivän, kevätjuhlan ilta.
— Kotiseudun malja!
Se pohjaan asti juodaan.
— Koko kalliin isänmaamme malja!
Riemuiten lasit helähtävät.
— Ihanteitten malja!
— Kuules, Pihlaja, älä juo enää, — kuiskaa toveri Toivolle, jonka kasvoilla on outo kajastus. Mutta Toivo ei häntä kuule. Maljan esittäjä on sama maisteri, joka kerran esitelmällään sytyttävän aatesäkenen hänen sydämeensä heitti. Toivon täytyy kilistää ja juoda, juoda uudestaan ja taas uudestaan…
— Pihlaja, lähde kotiin, — kuiskaa toveri jälleen. Hän on kohtuuden ystävä, hän. Merkillistä, kuinka ihmiset eivät ymmärrä pysyä kohtuullisina! Tuokin nuori Pihlaja on oikeastaan varsin siivo poika; mutta jos hänet tuo mukanansa juhlaan ja antaa lasin käteen, niin eipä hän sitä hevillä heitä.
Nytkään kohtuuden ystävä ei saa vastausta kehotukseensa. Hän nousee ja lähtee huomaamatta pois. — Olenko minä Toivo Pihlajan vartija? Varoitinhan minä häntä, ettei pidä niin paljon juoda.