Eräänä juhannuksena oli pikku tytön luona vieras leikkitoveri kaupungista. Tyttönen ihastui, kun sai hänetkin viedä juhannuksen viettoon. — Nyt tulee taas rannalla hauskaa! — hän kertoi toverille innoissansa.
Mutta vieras tyttö pettyi. Hän oli toimekas ja käytännöllinen eikä ensinkään ymmärtänyt tyhjää seisoskelemista rannalla.
— Miksi te ette leiki? — hän kysyi. — Kas, tuossahan on halkovaja, siitä saamme lastuja. Tämä on minun laivani, se olkoon vaikka "Ahkera". Ota sinäkin. Ja talon Elli myös. Mikä sinun laivasi nimi on?
— Ehkä se on "Joutsen", — sanoi tyttönen; mutta hän oli ymmällään koko leikistä.
— Nyt me heitämme lastut veteen, niin kauvas kuin jaksamme. Minun laivani lähtee Kapmaalle, sinun saa mennä Espanjaan — sinähän pidät Espanjasta — ja minnekkäs Ellin laiva? Amerikkaan, hyvä on.
— Entä sitte?
— Niin, heitämme kiviä niiden jälkeen, että ne kulkevat eteenpäin. Sitte juoksemme pois leikkimään muuta, ja kun palaamme, on tuuli tuonut ne rantaan, johonkin tänne kivikkoon. Jos löydämme ne, ovat ne tehneet onnellisen matkan, mutta muuten ne ovat joutuneet haaksirikkoon.
He mieltyivät leikkiin kaikki kolme. Pikkutyttökään ei surrut aaltojansa eikä selittämätöntä juhannustunnelmaa, joka muuttui, niinkuin elämän edetessä lapsuuden epämääräiset ensi unelmat. Eivät hänen unelmansa hävinneet, ne saivat sisällyksen.
Senjälkeen hän joka juhannuksena lähetti lastulaivoja Pitkänniemen valkamasta. Yhäkin oli syytä toivoa tuulta, joka toi laineita rantaan ja laivat niiden mukana. Hän kuvitteli nyt järvensä aavaksi mereksi. Ei hän koskaan ollut silmillänsä nähnyt merta, mutta mielikuvissansa hän sen näki kauniina, kutsuvana, täynnä ihmeitä ja mahdollisuuksia. Hän matkusti kaukaisiin maihin ja tuntemattomiin etäisyyksiin, ja taas hän iloitsi kuin täydestä todellisuudesta, laivojen palatessa onnellisesti kotirantaan.
Oli pitkä aika kesästä kesään ja juhannusaatosta juhannusaattoon. Talonpoikaistalon ruohopiha, omenapuutarha ja pajanmäki alkoivat tuntua yhä ahtaammilta — vielä sittekin, vaikka "keinumäki", vasikkahaka, riihipiha ja kappale kallioista tummaa metsääkin lisättiin liikkumisalaksi. Hän yhäti ikävöitsi rantaa, järveä — laajaa järveä — tai merta, rannatonta merta ja suuren vapauden avaraa ilmaa…