Uitonsuuhun vietiin talon hevoset uimaan, ja sieltä myöskin sunnuntaisin lähdettiin kirkolle. Tavallisesti oli monta menijää. Miehet kulkivat edellä sarkavaatteissa; talon tyttäret ja palvelustytöt seurasivat, kenellä musta silkkihuivi, kenellä kirjava pyhäliina päässänsä. Kesäasukasperheestäkin lähdettiin mukaan. Tyttönen meni mielellänsä. Oli juhlallinen tunnelma, kun kaikki istuivat vakavina tuhdoillansa, airot vain vetivät voimakkaita otteita ja ruuhet kilpaa loiskien kiitivät yli järven, kellojen kaikuessa vastaan.
Mutta Pitkäniemi oli kumminkin rannoista kaunein ja juhannusaatto kesän ihanin päivä, sillä silloin huvilan rehtori vietti nimipäiväänsä ja kutsui talonväen, kesävieraat ja muut naapurit vanhanpojankotiinsa. Pieni tyttökin pääsi vanhempainsa kanssa. Pääsi hän joskus muulloinkin, varsinkin kun rehtorin mehevät puutarhamansikat kypsyivät; mutta se oli sattuman varassa, ja juhannus vain oli hänen varma päivänsä. Tai oikeammin iltansa. Juhannusaaton iltako loikin sen tenhon, johon ei kyennyt mikään tavallinen päivä iloinensa?
Ei tyttönen ensi sijassa iloinnut siitä, että rehtori tarjosi nimipäivaherkkuja, ei siitä, että hän sai pukeutua valkoiseen pukuun, jonka vyöllä oli sininen silkkinauha, eikä edes siitäkään, että talon tyttärellä nyt oli aikaa leikkiä hänen kanssaan koko pitkä iltapuoli, myöhäiseen asti, jos tahtoi. Hän iloitsi rannasta ja järvestä. Ei tarvinnut kalastaa, ei istua jouten veneessä muitten soutaessa, ei puuhata mitään määrättyjä asioita. Sai katsella, katsella vain, antaen tunteille ja mielikuville vapaan vallan.
Jo kauvan ennen hän tätä ajatteli. — Jospa kävisi tuuli! — hän toivoi. — Jospa laineet tulisivat rantaan päin! Mitä kovempi tuuli, sen parempi!
Ihmeellistä, miten hänen toiveensa toteutui. Varmaankin tuuli joka juhannusaattona, ja aina rehtorin venerantaa kohti. Ei satanutkaan. Laineet vain vierivät järveä pitkin, joka tänne näytti suurelta, melkein ulappaiselta, ellei sivuille katsonut. Pieni Joosepinsaari kohosi lehvävihkona sen keskeltä, ja "hiekkaranta", uimapaikka, häämötti vastapäätä kaukaa.
Nyt tuntui kuin lintusen siivet alkaisivat kasvaa. Nyt kuului avaruuden kutsu.
Hän seisoi hiljaa, melkein liikkumatta rantakivellä. Talontytär oli siellä myöskin, mutta pikkutyttö ei häntä pyytänyt leikkiin. Silmät tähtäsivät laineita, ajatus kohosi kauvas ja korkealle, sydän sykki innosta ja onnesta.
— Katso, katso — noin suuri laine! Se tulee, tulee… nyt taittuu ja vaahto pärskähtää. Kuinka mahtava! Ja nyt tulee toinen… tuolla, näetkö?
Talontytär katsoi ja myönsi.
Vasta myöhemmällä, tuulen tyyntyessä, he lähtivät niemen nurmikolle "kukkaleikkiä" leikkimään. Kumpikin poimi niin monta eri lajia kuin löysi. He ojensivat ne toisillensa pariksi. Parittomat vaihdettiin ja etsittiin kullekin kukkasiskonen.