— Vai niin, — virkkoi isä. — Kuinkahan mones virka se lienee, jota sinä ajattelet?
— Ensimmäinen, johon Jumala on kutsunut minua sydämessäni, — hän vastasi. — Ainoa, jossa kaikki toiveeni yhtyvät.
Eikä hän enää kertaakaan empinyt.
1913.
Lapsuuden muistelma
Maisterin perhe asui kesää talonpoikaistalon matalassa rakennuksessa, huoneissa, joiden ikkunain edessä kasvoi tiheitä punakukkaisia spireapensaita, sinisiä akileioja ja koreankeltaisia keisarinkruunuja. Piha oli laaja ruohoinen, puutarha jotenkin hoitamaton, täynnä omenapuita ja karviaismarjapensaita, jotka kaikesta huolimatta höystyivät hyvästi. Aidan takana, isäntäväen puolella, oli kalikkainen karjapiha, läävä, talli, sauna ja kaivot. Oikealla aukeni vainio, ja maantien takana, kivisen "pajanmäen" tuolla puolen, alkoi kuusikkometsä, jota riitti kauvas — pienen tytön mielestä loppumattomiin.
Järvelle oli noin kilometrin matka, kolmeen suuntaan. "Tilterillä", virolaisen puutarhurin rannassa, oli kesäasukkaiden kalastusvalkama. "Uitonsuussa" pidettiin talon ruuhia. "Pitkässäniemessä" oli isännän veljen, koulurehtorin huvila. Jokaiseen rantaan oli kuljettava asumattoman metsän halki tai karjalaidunten kautta, ja kaikki olivat liian kaukana pienen tyttösen yksin mennä.
Siellä hän kulki pihamaalla itsekseen, keksien leikkejä parhaansa mukaan. Talon nuorin tytär oli muutamia vuosia häntä vanhempi eikä joutanut, ei halunnutkaan leikkimään milloin tahansa. Pikkutyttö taittoi sireeninlehtiä, niinkuin talontytärkin oli tehnyt, ja kirjaili niistä "kankaita" puikolla tai hampaillansa. Hän keräsi posliinipaloja lautasiksi ja jauhoi murenevasta kivestä sokeria kauppapuotiin. Toisia kivenlohkoja, pitkiä, kapeita, kissankullalta kimaltelevia, hän valitsi ihmisiksi. Pajanmäen kivet olivat taloina, ja hienosta hiekasta syntyi lampi tai järvi niiden eteen.
Joskus hän istui omenapuussa ja lauleli. Virolainen vieras sanoi, että hän oli "pikk lind", lintunen. Mutta se lintunen kaipasi siipiä ja avaraa ilmaa lentääksensä.
Vanhemmat ottivat hänet mukaansa veneeseen, kun koettiin pitkääsiimaa, mutta hän ei pitänyt kalastamisesta. Oli tuskallista katsella kastematojen kiemurtelemista ja kalojen hätää. Toista oli, kun soudettiin Tilterin valkamasta pienen lahden poikki "hiekkarantaan". Siellä sai uida polskutella raikkaassa vedessä ja avojaloin tepsutella hiekalla, jota laineet somille uurroksille huuhtelivat.