— On se totta. Ette taida tietääkään, että täytätte tänään seitsemänkymmentä vuotta!
— Mistä Alli sen sitte tietää? Ei minun syntymistäni allakassa ole.
Nuori tyttö helähti nauramaan.
— Ottakaa kortti kumminkin. Mai-ja-Leena-Kont-ti —
— Alli taas tekee pilkkaa.
Vanhus istui tuolilla keittiöpöydän ääressä, jauhaen kahvia. Hän veti ulos myllyn laatikon, joka näkyi täyttyneen, kääntyi syrjin Alli neitiin ja nousi kaatamaan jauhetta pannuun. Suu oli kiinteästi mutussa.
— Voi, voi teitä, Maija-Leena! Älkää nyt suuttuko, vaikka minä kirjoitin "Kontti". Jos tahdotte, raapin pois ja panen sijaan "Juhantytär". Ja kyllä te kumminkin täytätte seitsemänkymmentä. Sentähden äiti käski kahviakin keittää. Minä olisin soittanut oikein kauniin juhlamarssin, mutta ei ole pianoa. Ei ole enää, Maija-Leena.
Pieni huokaus seurasi sanoja.
— Ei ole, ei, — toisti Maija-Leena heltynein äänin. — Ja olisi rouvalla ilmankin menoja, ettei minun tähteni kahvia pitäisi tuhlata, — kuuli Alli mennessään hänen mutisevan.
Sitä Alli ei kuitenkaan huomannut, että vähäinen leppeä hymy oli hiljalleen silittänyt vanhuksen suupielistä rypyt, eikä hän nähnyt, millä uteliaalla mielihyvällä Maija-Leena heti oven sulkeuduttua alkoi hypistellä ja tutkia ruusukorttiansa. Silmälasitkin hän nosti nenällensä ja sovitti sangat korvain taakse.