Niitä kirjeitä ei ole koskaan postissa lähetetty. Ne ovat menneitten vuosien kuluessa osotetut hänelle. Paavo eno on ne kirjoittanut irtonaisille lehdille. Hän sai ne kaikki yhtaikaa yhdentoista vuotiaana, kun eno kävi hyvästi jättämässä ennen lähtöänsä Ameriikkaan.
Helmi unohtaa ajan, avaa peilikaapin, purkaa siteen ja levittää kirjeet helmaansa.
Tässä on muutamia:
Kaarinan Kaste Helmi!
Katsele usein äitisi kuvaa! Tule sellaiseksi kuin hän oli! Ainoastaan vahvemmaksi ja uljaammaksi. Sinua elämä ei saa musertaa. Muista, että olet Kotkan sukua, vaikka oletkin Hartikan tyttö. Äitisi oli kyllä kyyhkyn kaltainen, mutta sisimmässään hän kotkana lensi. Hänen henkeänsä ei kukaan voinut panna pakkovöihin.
Minä olin nuori kiihkomieli, oikea kotkanpoikanen. Isäsi ja minä — me emme sopineet yhteen. Tunsin, että hän ei voinut kärsiä minua, ja minä häntä uhmailin lakkaamatta. Kerran hän määräsi minut laskemaan yhteen tilikirjan sarekkeita. Minä vedin paksut ristit yli sivujen ja lähdin hiihtämään. Kun tulin kotiin, sieppasi hän nahkavyönsä ja rupesi lyömään. Kaarina oli kauheassa tuskassa, itki ja vaikeroitsi, peläten minun puolestani. — Ville, — kuiskasin minä. — Lakkaa hänen tähtensä! Kun hän jonakin päivänä lähtee ulos, iske silloin kaksi vertaa niin kovasti! — Hän katsoi minua pitkään, pani vyön uumillensa eikä sen koommin lyönyt minua enää koskaan.
Hän rakasti äitiäsi omalla tavallaan, vaikka hän oli karkea mies. Ei hän kelvoton ollut; kyllä sinä voit häntä kunnioittaa, niinkuin isää kunnioitetaan. Minunkin olisi pitänyt monessa suhteessa olla hänelle kiitollinen.
Ehkä elämä ei olisi minua niin ankarasti pidellyt, jos helpommalla olisin oppinut Jumalan läksyn…
— — —
"Jeesus on turva myrskyssä", lauloi äitisi. Se kaikui niin syvälle sydämeeni, etten sitä sittemmin milloinkaan voinut unohtaa.