— — —
Tuli vaikeita päiviä Paavali Kotkan vuoteen ääressä. Aimo ja Helmi yhdessä vaalivat häntä, mutta lisäksi oli kutsuttu "oikea tohtori", sama joka häntä keväällä oli hoitanut. Tauti oli silloisen vamman uusiintumista kovan mielenliikutuksen johdosta. — Heikko pää vielä toistaiseksi, vaikka muuten vankka mies, — sanoi lääkäri. Ensimmäisenä ja toisena päivänä hän käydessään rypisti otsaansa, kolmantena rauhoittui. — Kyllä tulee hyvä; vähän kärsivällisyyttä vaan. Mutta sitte ei pastori saakaan pitkiin aikoihin liiaksi penkoa jumaluusoppia. Mikä helpotus Helmille, että oli toivoa!
— Eno houreissansa muisti minua. "Helmi, en minä sinua surmannut", niin hän sanoi. Minähän olin vähällä surmata Kotka-enoni — minä ja sinä, Aimo. Se olisi ollut kauheata. Sitte omatunto olisi syyttänyt meitä koko elämämme ajan.
— Kaikki kuitenkin käännetään parhaaksi — se on hyvä lause, — sanoi Aimo miettiväisenä. — Minä melkein vihasin häntä. Nyt hän on muuttunut rakkaaksi minullekin, ja menneet velat kuitataan.
— Molemmin puolin, — sanoi Helmi.
— Niin, molemmin puolin. Näetkö, minä arvelen, että tämä on ollut minun "salpani", se josta hän puhui silloin illalla. Mutta luulenpa, että hänen omakin salpansa on auennut…
Silloin Kotka liikahti vuoteellansa. — Niin, niin — elämä ei ole erämaa eikä hautausmaa, hän tiesi oikein. Minä näen sen uuden paisteen… Lilja, Lilja, niinkö Herra tahtoo? Kyllä minä vaellan, vaikka tie on pitkä. Minne minut lähetetään?
He luulivat hänen vielä hourailevan, mutta hän avasi silmänsä suuriksi ja kirkkaiksi.
— Sinäkö siinä olet — Aimo? Ja Helmi, Kaste Helmi?
— Jumalan kiitos, eno…