Yksinäinen vaeltaja louhisella erämaan tiellä. Hieta polttaa, kivet leikkaavat, kalliot kohoavat kolkkoina ja paljaina. Mustat linnut vaakuvat ympärillä. Ilta pimenee…
Kerran, kauvan sitte hän on nähnyt kaksi tähteä, joiden valo oli lempeä ja suloinen. Toinen osasi laulaa — se oli ihmeellistä. Mutta se sammui yön salamoihin. Sitte pian sammui toinenkin. Kerrotaan että aurinko sen otti.
Ah, jospa louhet alenisivat ja hieta puhkeisi kukkimaan! Jospa ne tähdet eivät koskaan olisi sammuneet!
Laulava tähti ei palaja… Se tuikkii nyt uudessa, ihanammassa maassa.
Mutta mikä hohtaa lännen taivaalla? Mikä lähenee ja kirkastuu?
Tähti, toinen tähti!
Aurinko antaa tähtensä takaisin. Vaeltaja kurkottaa molemmat kätensä ylös sen puoleen. Suuri ikävöiminen ja valtava riemu täyttää hänen olentonsa. Ja yhtäkkiä hän kohoaa polttavalta hiekalta, yli louhikon ja kallioiden, vapaaseen ilmaan kuni kotkan siivillä. Hän ei olekaan enää sama kuin ennen. Kotka hän onkin, ja tähtikaarros on hänen lentonsa loppumaton piiri. Yhtäkkiä toinen kotka on hänen rinnallansa. Nyt hän sen tietää. Tämä on se, jota hän ikävöitsi. Tähti ja kotka yhdellä kertaa. Siivekäs tähti…
Ylös, levitetyin siivin kohti korkeutta ja kirkkautta!
— — —
— Helmi, pidätkö sinä kellosta huolta?