— Oikullinen tyttö, kuka sinua ymmärtää? Vanha tätisi ei mihinkään kelpaa. Jos tulen, olen tiellä, ja jos jotakin pyydän, niin sinä tuskastut. Hyvä, että joudut enosi käsiin. Paavali Kotka on kumminkin mies, olkoon sitte mimmoinen ihmeellinen ihminen tahansa.
Helmi oli jo heittäytymäisillänsä tädin kaulaan pyytääksensä anteeksi, mutta viimeiset sanat pidättivät hänen. Hän antoi oven laueta kiinni ja jäi pilkkopimeään, joka nyt tuntui läpitunkemattomalta. Ristiriitaiset tunteet kuohuivat hänen rinnassansa. Hän löi pianoa umpimähkään, rauhatonna, rajusti, silmät täynnä pusertuneita kyyneleitä.
Miksi täti ei voinut ymmärtää, että hän ei suinkaan ollut välinpitämätön sen suuren asian suhteen, joka tänä iltana oli tapahtuva? Läksyä! Hänkö harjoittaisi läksyä? Pois musiikkiopistosta hän aikoi huomenna jäädä, ihaillun opettajansa nuhteidenkin uhalla. Kuinka ei täti tietänyt, kuinka ei joka ihminen tietänyt, että hän juuri Kotka-enostansa oli soittanut, ja äiti vainajasta, ja kaikesta siitä vaikeasta ja haikeasta, joka hänen sydämensä kaipuuta oli lietsonut pitkinä vuosina…
Kyllä enon huone oli kunnossa, oli pienintä yksityiskohtaa myöten. Se oli tosin isän entinen huone jykevine huonekaluineen, mutta tuskin sitä samaksi tunsi. Varta vasten hän oli antanut uudestaan päällystää sohvan ja tuolit kauniilla sammalvihreällä villakankaalla, vaikka täti piti sitä suurimpana hulluutena ja tuhlauksena, kun kerran entiset koreakukkaiset plyysipäälliset olivat aivan eheät. Mutta tänä vuonna Helmi oli tullut täysi-ikäiseksi, ja tänä vuonna myöskin, isän kuoltua, ottanut haltuunsa koko omaisuuden. Itse hän hoiti varojansa ja vastasi niistä. Enon täytyi saada asua huoneessa, jossa oli pelkkää kaunista hänen ympärillänsä, päällisistä ikkunaverhoihin, jopa kirjoitusmattoon ja kynänpyyhkimeen asti, jotka Helmi omin käsin oli ommellut.
Oi eno, eno, kuinka Helmi oli häntä ikävöinnyt! Mutta junalle hän ei voinut eikä tahtonut mennä. Sen hän oli jo kirjoittanut, ei eno odottanutkaan. Tavata hänet ihmisjoukon hälinässä… Ehkä he eivät tuntisikaan toisiansa kymmenen vuoden eron jälkeen. Pitäisikö hänen katsoa silmiin jokaista herraa ja kysyä sykkivin sydämin ehkä ihan ventovieraalta: — Oletteko hän, jota odotan, minun Kotka-enoni? — Kuka? — sanoo vieras kummastellen ja kääntyy pois. — Ei, täällä kotona Helmi tahtoi pohjaan asti tyhjentää kaihonsa maljan ja sitte heittäytyä avoimeen lämpimään syliin!
Ihmeellinen ihminen, sanoi täti enosta. Se oli se sana, joka Helmin pidätti heltymästä. Hän ei voi sietää, että enosta käytetään semmoisia sanoja. Nimittäin siinä merkityksessä. Sillä ihmeellinen hän kyllä onkin, vaikka toisella tavalla: jalo ja ylevä yli kaiken, uhrautuvaisempi kuin kukaan muu, itsekieltävämpi, voimakkaampi ja kuitenkin hellempi. Hän on Kotka — mutta koska tavallinen maalintu on Kotkaa ymmärtänyt?
Taas Helmi soitti, soitti rumia ja räikeitä epäsointuja, melkein toivoen, että joku tulisi torumaan. Mutta kukaan ei tullut.
Kello löi kerran. Puoli — puoli mitä? Säpsähtäen soittaja hypähti paikaltansa. Hän juoksi pöydän luo, raapaisi tulta, nosti pois sinipunervan iiriskukan muotoisen lampunkuvun ja sytytti valon.
Puoli yhdeksän. Siis ei kumminkaan puoli kymmenen. Viisi minuuttia vailla tunti, sitte Hangon juna tulee.
Helmistä se oli melkein helpotus. Kuinka tuntuikin kummalliselta, että hän olisi ajatellut äskeisiä ajatuksiansa ja soittanut katkeria säveleitänsä juuri sinä hetkenä, jolloin enon juna saapui.