Jos hänen apunsa oli tarpeen lesken vielä eläessä, sitä välttämättömämpi se oli, kun lapset aivan orvoiksi jäivät.
Kaarina oli menehtyä suruunsa. Hän oli aivan neuvoton. Pieni Paavali, "Paavo veikko", toimi ripeämmin ja neuvokkaammin kuin hän. Mutta hautajaisia ei varmaankaan olisi saatu toimeen, ellei asioitsija Hartikka olisi tuonut vanhempaa sisartansa, Riitta neitiä, Kaarinan avuksi kaikkea johtamaan. Itse Ville Hartikka juoksi pastorinkansliat, arkkukaupat, ilmoituskonttoorit ja muut. Ja Kaarina itkien ompeli suruharsoja, sulki aina välimmiten Paavo veikon syliinsä, eikä voinut kuvitella tulevaisuutta ensinkään.
Herra Hartikalle hän oli äärettömän kiitollinen. Tämä olikin nyt entistä huomaavaisempi, joskus niinkin hellä ja suojeleva, että se Kaarinasta tuntui vähän pahalta.
Eräänä päivänä hän pyysi Kaarinaa vaimoksensa.
Kaarina pelästyi ja rupesi itkemään. Hän veti tytön syliinsä, suuteli häntä ja kutsui kauniiksi morsiameksensa.
— Älä ota sitä miestä! — sanoi pieni Paavo sisarellensa, silmät mustina säihkyen.
Mutta Hartikka puhui kauniisti Kaarinalle, kuinka he pitävät Paavalia omana poikanansa. Kaarina ja Paavali eivät sitte enää ole orpoja ja yksinäisiä, heillä on koti taas ja hyvä olla. Kahden kuukauden kuluttua häät vietettiin.
Seitsentoistavuotias kyyhky parka! Ei hän rakkaudesta mitään tietänyt, ei nuoruudestakaan. Lastenkammarista hän astui avioliittoonsa, antaaksensa elämän pikku tyttöselle.
Mutta vaikka hän lapsensa syntyessä ei vielä ollut kahdeksaatoista täyttänyt, varttui hän naiseksi silloin. Hänen sydämessänsä puhkesi uusi helottava kukkasmaailma, ja kaikki sen monihohteiset ruusut lapsi sai omaksensa.
Eivät ne tukahuttaneet niitä kukkasia, jotka Paavo veikkoa varten entuudesta kasvoivat. Ei Paavali koskaan kadehtinut Kaste Helmen osaa.